Luvut 10-11

No niin, vihdoin sain parin seuraavan luvun tarkastelua valmiiksi - oli tässä hieman työkiireitä ja kesän puutarhahommatkin häiritsevät pahasti muuta harrastelua.

Luku 10 käisttelee rokotemyyttiä numero kolme, ja on otsikoitu ”Vaccine myth number three: When vaccinated children get the disease that the vaccine was supposed to prevent, they get ill less badly” (eli kun rokotettu lapsi sairastuu tautiin jonka rokotteen piti estää, tauti on lievempi) ja Lydall kertoo kuinka aina kun hän kuulee tämän väitteen, hänen tekee mielensä kysyä ”onko tuhkarokkokuolema vähemmän vakava silloin kun lapsi on rokotettu?”. Kyyyllä se varmaan on, samalla lailla kun kuoleminen hinkuyskän jälkitautiin on paljon vähemmän vakavaa kuin kuoleminen itse hinkuyskään.

Lydallin mukaan rokotetun lapsen sairastuttua tuhkarokkoon on seurauksena nk. atyyppinen tuhkarokko (atypical measles), ja tämä on epämukavampi lapselle, kuin normaali tauti rokottamattomalla lapsella (ei viitettä). Rokotetulla lapsella esiintyvän taudin ihottuma on vaaleampi (”paler”) kuin luontaisessa taudissa, mutta Lydallin mukaan tämä ei ole hyvä juttu, sillä tanskalainen tutkija on todennut että ihottuman puuttuminen ihmisillä joilla on mitattavia tuhkarokko-vasta-aineita veressään on yhteydessä syöpään ja kroonisiin sairauksiin myöhemmällä iällä, tästä on viitteenä annettu tämä. Päätin osoittaa itselleni harvinaislaatuista aktiivisuutta ja kävin hakemassa kyseisen Lancet –lehden numeron kampuksemme kirjastosta – tuntuipa muuten juhlalliselta pitää jo hieman patinoitunutta lehden numeroa kädessään kaiken tämän persoonottaman surffaamisen jälkeen. Ei ruudulta lukeminen voita oikeaa lehteä / kirjaa, ei ikinä.
Kyseisessä jutussa katsottiin yhteensä 252 aikuisen ihmisen, jolla ei ollut historiassaan tuhkarokon sairastamista, tiettyjen kroonisten tautien esiintyvyyttä, verrattuna 230 ihmiseen, joilla oli tuhkarokon sairastaminen historiassaan. Oletusarvona tutkimuksessa oli, että ne jotka eivät olleet sairastaneet tuhkarokkoa, olivat sen itse asiassa sairastaneet subkliinisenä, ilman ihottumaa (tai muita oireita, oletan), joten heiltä löytyisi vasta-aineita, ja jos nyt oikein käsitin niin vasta-aineiden esiintyminen tarkistettiin osalta näistä ”negatiivisista” ihmisistä – suurimmalta osalta ne löytyivät (mutta olen melkeinpä sitä mieltä että ne olisi pitänyt tarkistaa kaikilta ”negatiivisilta” eikä vain olettaa että heillä niitä löytyy). Kysymyksen asettelu siis oli: altistaako subkliininen tuhkarokko jollekin kroonisille sairauksille, mukana oli mm. ”immunoreaktiiviset taudit” joita ei mielestäni tarkemmin määritelty, ihottumia, kasvaimia (iho / muut / kohdunkaulansyöpä), luuston ja ruston degeneratiiviset sairadet ja muita sen sellaisia. Neljän tautiryhmän kohdalla ero ryhmien välillä oli tilastollisesti merkitsevä; subkliinisellä ryhmällä esiintyi mm. muita kasvaimia kuin ihokasvaimia, immunoreaktiivisia tauteja, tiettyjä ihotauteja (sebaceous skin diseases) ja luuston sekä ruston degeneratiivisia tauteja enemmän kuin toisella ryhmällä. Absoluuttiset määrät olivat kuitenkin pieniä, mikä mielestäni jättää epävarmuuden ainakin yksittäisten ryhmien todellisista eroista. Kokonaisuudessaan diagnoosimäärät (siis kaikki taudit yhteensä) olivat jo isompia, ja merkitsevyysero ehkä ”luotettavampi”. Eli subkliininen tuhkarokko ehkäpä altistaa joillekin kroonisille sairauksille. Mahdollisia syitä spekuloidaan artikkelissa.
Mutta entäpä Lydallin päätelmä. Onko subkliininen infektio naiivilla (=rokottamattomalla) yksilöllä sama asia kuin se että osittain (aktiivisesti) immuuni yksilö sairastuu kliinisesti mutta normaalia lievemmin (on se aktiivinen immuniteetti sitten rokotteen tai luontaisen infektoin luoma)? Juu ei ole. Tästä tutkimuksesta ei siis mitenkään päin voi päätellä, että (ehkä puutteellisen) rokotevasteen muodostaneet yksilöt, jotka myöhemmin sairastuvat lievään tuhkarokkoon olisivat (nimenomaan ihottuman puuttumisen vuoksi) suuremmassa riskissä kroonisten tautien suhteen. Kaiken kukkuraksi Lydall on jättänyt ilmeisesti artikkelin loppupäätelmät lukematta; niissä todetaan yksiselitteisesti että laajamittainen rokoteohjelma kontrolloi tuhkarokon esiintymistä, ja samalla myös pienentää näiden kroonisten (”non-measles associated”) sairausten esiintyvyyttä! Ei organismia kierrossa, ei subkliinistä infektiota, ei sen seuraamuksia (jos niitä on). Mainittakoot että en lukuisista yrityksistä huolimatta löytänyt yhtään toista vastaavankaltaista tutkimusta, joten suhtaudun toistaiseksi hieman epäillen tähän teoriaan (että subkliininen tuhkarokko altistaisi myöhemmin kroonisille sairauksille), yksittäinen raportti ei vielä todista mitään, joskin onhan se mahdollista että tätä asiaa ei vain ole tältä kannalta tämän enempää tutkittu ja siksi siitä ei ole useampia raportteja.

Tutkailen myös hieman tätä ”atyyppinen tuhkarokko” asiaa; atyyppinen tarkoittaa tämän mukaan tavallisesta tai normaalista poikkeavaa. Jos henkilöllä on jonkinlaista immuunivastetta (vasta-aineita, muistisoluja) taudinaiheuttajaa kohtaa jo ennen sen kohtaamista, on seurauksena yleensä lievempi tauti – tässä ei ole mitään ihmeellistä, ja tämä pätee on kyse sitten rokotteella aikaansaatu, tai aiemman infektion aiheuttama immuniteetti, (jätän nyt pois laskuista mm. niin kutsutun enhancement-ilmiön). Lievempää tautia voinee kutsua atyyppiseksi. Mutta tarkoitetaanko tuhkarokon kohdalla jotain eritystä?

Jälleen avuksi Google (tuo siunattu itseopiskelun väline, University of Google lienee yleisimmin käyty yliopisto nykyisin) ja Pubmed (jota puolestaan soisin käytettävän enemmänkin). Tässä yksi sanakirjamääritelmä atyyppiselle tuhkarokolle, ja sen mukaan ” AMS occurs in persons who were incompletely immunized against measle.” eli atyyppistä tuhkarokkoa esiintyy henkilöillä jotka on epätäydellisesti immunisoitu tuhkarokkoa vastaan, myöhemmin tekstissä syyksi tälle epätäydelliselle immuniteetille mainitaan aiemmin käytössä ollut tapettu rokote (joka siis antoi huonon suojan) tai nykyisen elävän heikennetyn rokotteen tuhoutuminen vahingossa esim. väärän säilytyksen vuoksi. Täältä löydän lisätietoa aiheesta, kokeillaanpa lainaustoimintoa ekaa kertaa:

” Inactivated Vaccine - this vaccine was intended for use in young children less than 1 year of age who are most prone to severe complications. It was thought to be advisable to avoid the use of a live vaccine. It was found that at least 3 doses were needed to elicit a protective antibody response but the antibody levels soon waned. This leave the vaccinees open to attack by the natural virus. In some cases, the nature of the partial immunity led to serious hypersensitivity reactions to infection (Atypical measles). The exact mechanism is still uncertain but it was thought that the vaccine lacked an important antigen of the virus and thus immunity was not complete. In view of the above and the fact that antibody levels decline rapidly after administration of the killed vaccine, live vaccination is now generally recommended and individuals previously immunized with the killed vaccine should be reimmunized with the live vaccine. The killed vaccine has now been withdrawn.”

Pubmedistä löydän nämä kolme juttua, ja erityisesti tätä pidä kiinnostavana, sillä abstraktissa todetaan ” Atypical measles and enhanced respiratory syncytial virus disease (ERD) were serious diseases that resulted from exposure of children immunized with inactivated vaccines against measles virus (MV) and respiratory syncytial virus (RSV) to the respective wild-type agents in the 1960s.” eli 1960-luvulla oli käytössä tapettu tuhkarokkorokote, sekä tapettu RSV-rokote, joista kumpikaan ei antanut kunnollista suojaa, ja jotka jollain mekanismilla altistivat osan rokotetuista henkilöistä (jos henkilö siis kohtasi myöhemmin villityypin viruksen) luontaista tautimuotoa vakavammalle sairaudelle (atyyppinen tuhkarokko tai “vahvistunut” RSV –tauti).
Lydall siis puhuu ongelmasta (atyyppinen tuhkarokko) jota esiintyi lähinnä käytettäessä rokotetta joka on vedetty käytöstä jo joitakin kymmeniä vuosia sitten (esim. Jenkkilästä rokotekirjan mukaan vuonna 1967)! Melkeinpä pistää vihaksi tällainen tarkoitushakuinen valehtelu.
Tosin hyvä lienee pitää mielessä, että samaa ongelma voi ehkä esiintyä nykyrokotteellakin, jos se onnistutaan inaktivoimaan ennen käyttöä (tähän joku oikea asiantuntija saa mieluusti esittää kommentteja).
Miten pitkä sitten on nykyrokotteen antama suoja? Rokotekirjasta: ”The majority of data suggest that a dose of live vaccine properly administered to an appropriate host that results in seroconversion will afford lifelong protection to nearly all vaccinees.” eli vaikuttaa siltä että oikea annostelu, joka johtaa serokonversioon (eli vasta-aineiden ilmaantumiseen), tarjoaa elinikäisen suojan lähes kaikille rokotetuille, viitteenä annettu tämä revari. Ihmettelen tosin käsitettä ”elinikäinen suoja” jossain määrin, sillä ensimmäiset rokotetut eivät voi olla vielä ihan hirveän vanhoja. Kirjassa käsitellään myös epidemiatilanteen havaintoja ja mainitaan ”During outbreaks, observed attack rates in persons vaccinated 15 years or more before infection have been on the order of 5% or less, and calculated vaccine efficacies have generally been 90% to 95% or greater.” Eli 15 vuotta (tai enemmän) sitten rokotetuilla on epidemiatilanteessa ollut noin 90-95% rokoteteho (minkä mainitaan vastaavan suunnilleen ns. primaaristen ”rokotepettämisten” (vaccine failure) määrää, joten ns. sekundaarisia, siis rokotteen tehon hiljaisesta hiipumisesta johtuvia pettämisiä on ilmeisesti vähän).
Atyyppinen tuhkarokko ei siis vaikuta olevan ongelma nykyrokotteen kanssa, joten Lydall voi huokaista helpotuksesta.

Lydall mainitsee myös sokeeraavat tulokset Zambiasta – rokotetujen lapsien kuolleisuus (death rate) tuhkarokkoon on suurempi kuin rokottamattomien lasten, viitteenä tämä josta ei harmillisesti ole ilmaista verkkoversiota mutta löydän kahden lauseen abstraktin lehden sivuilta: ”During a measles epidemic in two townships in the copperbelt region of Zambia, it was found that out of a total of 316 cases, 126 (39 .5%) had previously been immunized. The implications of this failure are discussed and recommendations made to improve the situation.” Eli epidemian tuhkarokkotapauksista noin 40% oli rokotetuilla lapsilla – ilman tarkempia epidemiatietoja ei pysty kovin paljon sanomaan, mutta ilmeisesti rokotteen teho on kyseisessä epidemiassa ollut poikkeuksellisen huono. Vaikea sanoa mitään myöskään Lydallin päätelmistä ilman artikkelia, mutta mietin montako tuhkarokko-epidemiakuvausta hänen on pitänyt lukea ennen kuin hän on löytänyt sellaisen jonka datasta sopivasti laskemalla voi vetää yllämainitun johtopäätöksen. Miksi hän viittaa yhteen ainoaan, vielä aika vanhaan tutkimukseen, kun saatavilla olisi monen monituista paljon uudempaa tutkimusta aiheesta? Katselen tätä aiemmin mainittua laajaa yhteenvetoa ”sillä silmällä” ja huomaan kyseisen puheilla olevan epidemian päätyneen tämänkin artikkelin taulukkoon, joskin lähteenä sille mainitaan tämä juttu jossa epidemia lienee ollut mukana yhtenä monista. Joka tapauksessa tuo yhteenveto-artikkeli toteaa ” The majority of studies suggest that children with a record of previous vaccination have a lower CFR and reduced complications.” eli suurimmassa osassa tutkimuksista niillä lapsilla jotka oli rokotettu oli alhaisempi tapauskuolleisuus ja vähemmän komplikaatioita (jokainen voi käydä lukemassa tuon ilmaiseksi saatavilla olevan tutkimuksen, erityisesti sivulla 200 käsitellään tuloksia lasten immunisaatiostatuksen kannalta). Jälleen Lydall on pyrkinyt tiivistämään tieteen yhteen ainoaan tutkimukseen, jonka tulokset näyttävät poikkeavan valtavirrasta (edellyttäen että hänen tulkintansa on oikein) – tätä kutsutaan kirsikanpoimimiseksi.

Mutta kyllä tuhkarokkorokote voi ”pettää”, siitä on raportteja Pubmedissä (se että näistä tehdään tapausselostuksia, kertonee jotain näiden tapausten harvinaisuudesta), tässä yksi; ” Three of the 5 patients had mild (modified) measles, while the remaining 2 patients had typical measles.” Ei siis mainintaa Lydallin pelottelemasta atyyppisestä tuhkarokosta.

Mutta se tästä luvusta, taisi käydä niin että tämä analyysini on itse lukua pidempi.

Seuraavan luvun rokotemyytti numero neljä on otsikoitu ”Vaccine myth number four: Diphteria declined because of mass vaccination” eli kurkkumätä hävisi / väheni massarokotuksen vuoksi. Tämä on Lydallin mukaan valhe, koska kurkkumätä alkoi hävitä jo kauan ennen rokotteen käyttöönottoa, ja koska rokote ei edes toimi. Minkälaisia todisteita Lydall tarjoaa?

Britanniassa ollaan oltu rekisteröinnin suhteen aktiivisia jo pitkään – ainakin kurkkumädän kanssa, ja sieltä on tarjolla tietoa tähän tautiin kuolleiden määrästä jo vuodesta 1866. Kurkkumätärokote otettiin siellä yleiseen käyttöön 1940, ja tästä seuraavien vuosien aikana kurkkumätätapausten ja kuolemien määrä laski dramaattisesti (1940: 46281 tapausta ja 2480 kuolemaa versus 1957: 37 tapausta ja 6 kuolemaa). Näistä kuolleisuus-luvuista piirrettyä kuvaajaa käytetään Lydallin mukaan rokotteen markkinoinnissa ja valehdellessa sen tehosta (kuva on myös kirjassa). Lydall itse on piirtänyt kirjaansa kuolleisuuskuvaajan vuodesta 1866 lähtien, siis pidemmältä ajalta. Yritin etsiä googlen avulla vastaavan tyyppistä kuvaa, mutta en löytänyt sellaista joka olisi alkanut noin varhaiselta vuodelta, joten kuvailen sen nyt sanallisesti: viiva lähtee 3000 kuoleman paikkeilta, nousee sahalaitana 9000 asti, jossa seikkailee noin 1900-luvun taitteessa, ja sieltä se laskee sahalaitaisena takaisin 3000 kuoleman paikkeille vuoteen 1920 mennessä, jossa se sahailee kunnes romahtaa about nollaan 1940 jälkeen. Lydallin mukaan tämä suuri vaihtelevuus, ja erityisesti se että käyrä laski voimakkaasti koko 1900-luvun alun, on selvä merkki siitä että rokotteella ei ollut mitään tekemistä taudin katoamisen kanssa. Ilmeisesti sellainen 2000-3000 kurkkumätäkuolemaa / vuosi olisi ollut Lydallin mielestä ihan käypä luku Englannin kokoisessa maassa, tai sitten hän ihan oikeasti kuvittelee että käyrä olisi romahtanut nollaan ihan itsestään, vaikka edeltävän 100 vuoden aikana käyrä ei kertaakaan käynyt nollan lähelläkään. Lydallin selitys kurkkumätäkuolemien (joka tarkalleen ottaen on täysin eri asia kuin taudin esiintyvyys, mutta jälleen Lydall keskittyy ainoastaan kuolemiin) nousulle ja laskulle & katoamiselle on yksinkertainen: kaikki johtuu luonnonvoimista joita emme vielä ymmärrä. Taudit tulevat ja menevät, eikä ihmisten teoilla, esim. rokotuksilla, ole mitään vaikutusta niihin (paitsi ehkä koleeran kaltaisiin tauteihin joiden esiintymiseen voidaan vaikuttaa mm. vesihygienialla). Myöskään ns. ”hygienistit” jotka väittävät tautien hävinneen parantuneen hygienian ansioista eivät siis ole oikeassa. Mutta hän on.

No, tarkastellaanpa hieman myös esiintyvyystietoja, mitä ne kertovat kurkkumädän epidemiologiasta. Onnistuin löytämään käppyrää Englannista, josta näkyy kurkkumätä-tapausten määrä ja sen aiheuttamien kuolemien määrä samassa kuvassa, joskin vasta vuodesta 1914 alkaen. Huomatkaa kuolleisuuskäppyrä, joka on tässä skaalassa aika mitäänsanomaton, mutta lähtee arviolta 5000-6000 paikkeilta. Lydallin kirjan kuva, jossa skaala on vain 9000 asti, on luonnollisesti paljon dramaattisemman näköinen. No, kummallista kyllä, rokotuksen käyttöönottoa seuraavina vuosina taudin esiintyvyys laski noin 40000 – 70000 tapauksesta vuodessa noin nollaan. Luonnonvoimien, joita emme ymmärrä, vaikutuksesta. Epäilemättä. Kurkkumädän (sekä rokotteiden vuoksi että muista syistä) muuttuvasta epidemiologiasta voi lukea mm. täältä ja täältä sekä täältä.

Jossain määrin mielenkiintoista on se, että samaan aikaan kun esiintyvyys pysyi vaihtelevan korkealla tasolla (seikka jota Lydall ei mainosta), laski kuolleisuus selvästi (seikka jota Lydalla mainostaa). Jo tuttua rokotekirjaa selailemalla törmää yhteen mahdolliseen selitykseen: nk. passiivinen immunisointi keksittiin 1800-luvun lopulla ja levisi aika nopeasti käyttöön. Miksi Lydall ei mainitse lainkaan tämän hoitomuodon käyttöönottoa mainostaessaan kurkkumätäkuolemien määrän suurta vähenemistä? Muutoinkin lääketiede alkoi kehittyä kunnolla juuri siinä 1800-1900 luvun vaihteessa, mikä näkyy monen muunkin taudin kuolleisuuden selvänä vähenemisenä (kuten parantunut ravitsemus ja hygieniset olotkin näkyvät – eivät nämä seikat missään nimessä merkityksettömiä ole tautien tappavuuden kannalta). Tässä yksi varsin vanha kurkkumätäkuolleisuuden kehitystä käsittelevä juttu, jossa pohditaan myös vähenemiseen johtaneita syitä (passiivinen immunisointi mainitaan yhtenä mahdollisena syynä ja myös rokotus mainitaan – rokotteita siis oli jo käytössä, mutta ilmeisesti ei vielä kovin laajalti).

Entäpä muut todisteet Lydallin väitteille?
Eräs Ethel Douglas Hume on kirjoittanut kirjan joka ilmeisesti jollain tasolla käsittelee mikrobiteoriaa ja sen vaihtoehtoja, otsikon perusteella lähinnä Pasteurin ja herran nimeltä Béchamp teorioita siitä miten taudit aiheutuvat (mitä ilmeisimmin tämä eräs Hume on sitä mieltä että jälkimmäinen herra oli oikeassa joten nykylääketiede perustuu vääriin ajatuksiin), ja josta Lydallin käyttämän lainauksen perusteella löytyy lukuisia väitteitä kurkkumädästä ja sen rokotteesta. En aio lukea kyseistä kirjaa, eli en voi tarkistaa minkälaisiin viitteisiin väitteet perustuvat (Lydall Lydall,missä ovat alkuperäiset viitteet, vai oliko niitä lainkaan?). Mielenkiinnosta katson hieman tarkemmin Béchampin teoriaa (”the cellular disease theory”) ja sen kannattajien väitteitä, ja suosittelen sitä kaikille jotka kaipaavat hyviä hihittelyhetkiä. Tässä taulukkomuodossa näiden teorioiden erot (on muuten sivusto johon kannattaa tutustua tarkemmin vain tyhjällä virstarakolla, jos ei halua kastella pöksyjään, Rational Wikissä on hyvä nyrkkisääntö sivuston varalle), pahamaineinen NaturalNews pohtii niitä ja tässä myös mielenkiintoinen vanhemmille suunnattu sivusto (huomaa sivun lopussa oleva sininen ”buy it now” nappula, vain 27,95 dollarilla nille jotka haluavat ottaa täyden vastuun lastensa kasvattamisesta oikein). Mitäpä tässä muuta voi kuin käyttää nuorison suuhun paremmin sopivaa OMG lyhennettä.
Lydall siis harrastaa pientä flirttiä mikrobiteorian kieltäjien kanssa, joskaan ei ilmeisesti itse mene niin pitkälle – ainakaan tähän mennessä kirjassa ei ole kielletty sitä että mikrobit aiheuttavat tauteja. Tuossa lainatussa pätkässä mainitaan kuinka kurkkumätä hävisi Ruotsissa ilman rokotetta, ilmeisesti joskus 1930-luvulla. En löytänyt mitään tilastoja Ruotsin kurkkumätätilanteesta noin kauan aikaa sitten, mutta löysin tämän josta käy ilmi yleisen DTP-rokoteohjelman käynnistyneen 1953. Mitä ilmeisimmin se D –komponentti oli siinä turha, kun kerran kurkkumätä oli jo hävinnyt Ruotsista? Asiaa paremmin tuntevat - kommentit ovat tervetulleita!

Lydall paljastaa myös Chigacon alueella vuonna 1969 sattuneesta epidemiasta ”järkyttäviä” lukuja: 55% tartunnan saaneista oli rokotettuja (joko täysin tai osittain, nämä on eritelty esimerkissä), lähteenä Mothering-lehti #31 keväältä 1984. Ensinnäkin uskallan kyseenalaistaa lähteen (ja mainittakoot että Pubmed –haku ei tuottanut tulosta eri kombinaatioilla sanoista ”diphteria outbreak Chicago 1969”). Toisekseen prosenttiluvuista ei voi päätellä sitten yhtään mitään rokotteen tehosta, tarvitaan aktuelleja numeroita tartunnan saaneista ja siitä moniko heistä oli rokotettu, moniko ei, sekä siitä mikä oli yleinen rokotekattavuus tuolloin. Oletettavasti rokotekattavuus oli suuri (arvataan vaikkapa 90%). Jos otetaan esimerkkiin vaikkapa tuhat sairastunutta, oli heistä siis 550 (eli 55%) oli rokotettu jollain tasolla ja 450 ei ollut. Jos rokotteella ei olisi kertakaikkiaan mitään tehoa, pitäisi näiden tuhannen rokotetun joukossa olla noin 900 rokotettu ja 100 rokottamatonta (jos suhdeluku rokotettujen ja rokottamattomien välillä on se oletettu 90 / 10). Näiden arvauksiin perustuvien lukujen perusteella rokote siis selväsi suojasi tartunnalta. Jos taas rokotekattavuus olisikin ollut vaikkapa vain 10%, kääntyisi tilanne päinvastaiseksi: rokote altistaisi tartunnalle ja olisi siis haitallinen (koska sairastuneiden joukossa olisi niin suuri osuus rokotettuja verrattuna yleiseen populaatioon)! Pelkillä prosenttiluvuilla voidaan siis suoranaisesti valehdella ja hämätä - jos niin halutaan. Haluaako Lydall tehdä niin, vai eikö hän vain ymmärrä alkeellistakaan epidemiologiaa?
Tämän suuren ”epidemiapaljastuksen” teki Lydallin mukaan alunperin urhea tohtori Mendelson (jonka nimen Lydall näyttää kirjoittaneen väärin), joka vaikuttaa olleen oikea ” Brave Maverick Doctor” (korvaa autismi melkein millä tahansa muulla sairaudella) ja jonka mietteitä voi lukea jo aiemmin mainituilta sivustoilta. Mietityttää hieman mitä tämä lääkäri EI vastustanut? Valitettavasi nimi on niin yleinen että Pubmed-haulla ei pysty katsomaan mitä hän on julkaissut tieteellisissä lehdissä.

Lydall viittaa myös entisen Neuvostoliiton alueella tapahtuneeseen isoon epidemiaan, ja syyttää lääketeollisuutta tämän epidemian käyttämisessä pelotteena, jotta ihmiset ottaisivat myrkkypiikkejä joilla lääketehtaat käärivät isot voitot. Epidemian väitettiin johtuneen liian alhaiseksi tipuuneesta rokotekattavuudesta, mikä Lydallin mukaan oli valhe sillä kattavuus ei ollut tippunut, eikä epidemia hävinnyt vaikka rokotekattavuus nousi, viittenä on annettu nämä CDC raportit. En ymmärrä miten Lydall on voinut päätyä yllämainittuihin väittämiin lukemalla nämä raportit. Mitä ilmeisimmin epidemialle oli useita syitä jotka osin ymmärretään vielä huonosti, mutta mielestäni Lydall on vetänyt johtopäätöksensä nyt ihan jostain muualta kuin mainituista raporteista. Suosittelen jokaista tsekkaamaan, mitä mieltä itse on. Pubmedistä löytyy useita juttuja liittyen tähän laajaan epidemiaan, silmäilin niistä muutamaa (nämä ovat ilmaiseksi saatavilla). Väite ettei rokotekattavuus ollut laskenut on ainakin perusteeton (esim. tuosta toisesta jutusta lause ” However, during the 1980s, changes in immunization policy, medical practice, and public acceptance of immunization led to less intensive immunization of children.” eli 80-luvulla muutokset rokotekäytännöissä, ”lääkäripraktiikka”käytännöissä sekä ihmisten ”suostuvaisuudessa” rokotuksiin johtivat siihen että lapsia rokotettiin vähemmän, pahoittelen erittäin kankeaa käännöstä), lisäksi rokotekattavuuden nousu näyttää korreloivan ajallisesti vähentyneiden tapausmäärien kanssa (esim. toisen jutun kuva 2, sivulla S13).

Kiinnitän myös huomiota siihen, että Lydalla ainakin pariin otteeseen mainitsee, kuinka (rokoteen avulla aikaansaadut) vasta-aineet eivät suojaa yksilöä kurkkumädältä, ja tämä on huomattu Englannissa tehdyssä tutkimuksessa. Tutkimus kokonaisuudessaan näyttää olevan ulottumattomissani, mutta löydän pari tiivistelmää siitä; tässä (tuonne pitää näköjään kirjautua ensin) ja tässä sekä tässä myös yhden alkua, kokonaan saisi vain maksamalla. Jännittävän vanha viite muuten, jälleen kerran. Tiivistelmien mukaan tutkimuksessa katsottiin kahden eri kurkkumätä-epidemian tietoja, ja erityisesti niitä potilaita jotka sairastuivat rokotteesta huolimatta (ja joita oli näissä epidemioissa poikkeuksellisen paljon), ja ilmeisesti havaittiin että rokotetun henkilön verestä mitattu vasta-ainepitoisuus (nk. tiitteri) ei näytä olevan kovin hyvä indikaattori siitä, miten hyvässä suojassa yksilö on kliiniseltä infektiolta. Ei sinänsä yllättävää, jo pitkään on tiedetty että pelkän vasta-ainetiitterin (joko rokotteen, tai luontaisen infektion jälkeen) katsominen suojan arvioimisessa voi olla harhaanjohtavaa, riippuen hieman taudista, se vaan on sattunut olemaan se mitä osataan mitata. Toisaalta siinä havaittiin myös että rokotettujen yksilöiden kuolleisuus oli nolla ja heidän joukossaan oli myös erittäin vähän vakavia tautimuotoja, eli rokote (tai rokotteet, valmisteita oli useita joissa mahdollisesti oli eroja tehossa) sinänsä oli ilmeisesti suojaava. Miksi Lydall jättää tämän mainitsematta? Ja ennen kaikkea – miksi hän jälleen kerran ottaa yhden tutkimuksen, tekee siitä omat liian pitkälle menevät johtopäätöksensä ja jättää muun datan aiheesta huomiotta?

Rokotekirjan kohdasta ”Correlates of protection” saa yleiskuvan siitä, mitä tiedetään kurkkumädältä suojaavasta immuniteetista ja sen tasosta. Näyttää siltä että vasta-ainetaso kyllä pääsääntöisesti korreloi suojan kanssa, mutta luonnollisesti myös altistuksen taso (= difteriatoksiinin määrä, kurkkumädän oireethan aiheutuvat bakteerin tuottamasta myrkystä) vaikuttaa myös, eli jos henkilö altistuu suurelle toksiinimäärälle, ei isotkaan vasta-ainepitoisuudet välttämättä tautia estä: ”Probably no level of circulating antitoxin confers absolute protection; Ipsen[168] reported two cases of fatal diphtheria in patients with antitoxin levels above 30 IU/mL the day after onset of symptoms.” eli todennäköisesti ei ole olemassa mitään tiettyä vasta-ainetasoa joka tarjoaisi absoluuttisen suojan, ja on raportoitu jopa kuolemantapauksia erittäin isosta vasta-ainetasosta huolimatta. Tässä myös yksi juttu jossa on taulukoitu vasta-ainetasoja suojan kanssa, mutta tekstissä mainitaan ettei niitä yksin voi käyttää diagnostisina. Mutta etteikö vasta-ainetaso yhtään korreloisi suojan kanssa – kuten Lydall väittää? Hevon kukut.
Luvussa esitetään myös tavanomaiset mongerrukset salaliitoista ja annetaan esimerkkejä kuinka epidemiatapauksissa potilaiden taustoja ei kerrota (rokotettujen sairastuneiden diagnoosit muutettiin sopivasti jotta peiteltäisiin rokotteiden pettäminen). Niin ja sitäpaitsi C-vitamiini estää täysin myös kurkkumätä-tapaukset! En vaivautunut edes tarkistamaan löytyisikö tälle väitteelle jotain tukea, mitään viitettä ei turhaan annettu.

Loppuun liitän vielä pari tutustumisen arvoista juttua kurkkumätään liittyen; tässä suomalaista tutkimusta vasta-ainetasoistamme (lääketehtaiden miehet mustissa lienevät jo "hoidelleet" moiset tutkijat, jotka kehtaavat ehdottaa vahviste-rokotusten harventamista!), tässä yleiskatsaus aiheeseen, tässä Euroopan alueen seurantajärjestelmästä tietoa ja tässä ihan hauska (historiallinen) juttu Englannin kurkkumätärokote-tilanteen kehittymisestä.

Taidan kyllä edelleenkin pitää itseni ja muun perheen rokotettuina kurkkumätää vastaan, kissoja lukuunottamatta, ne saavat muita myrkkypiikkejä.

Luvut 6-9

Luvun kuusi otsikkona on ”The theory that childhood diseases are beneficial” ja otsikon mukaisesti siinä tarjotaan todisteita sille, että lastentaudit kannattaa sairastaa; tästä on kirjoittajan mukaan jonkin verran julkaistua tietoa, ja runsaasti empiiristä tietoa. Teorian mukaan lastentautien sairastaminen vähentää henkilön riskiä kroonisille sairauksille myöhemmin elämän aikana (ei viitettä, joten kysynkin: kenen teoria tämä on ja mille se perustuu? Vai onko jälleen kyseessä kirjoittajan ihan itse keksimä teoria?).

Käydään julkaistun tiedon kimppuun. Lydallin mukaan naisilla jotka ovat sairastaneet sikotaudin on vähemmän ovarisyöpää kuin sellaisilla jotka eivät ole sitä sairastaneet. Viitteinä tämä ja tämä

Ensimmäinen ajatus joka nousee mieleeni on näiden tutkimusten ikä; että ei sitten yhtään vanhempia viitteitä Lydall onnistunut löytämään?

Kirja on ilmestynyt vuonna 2005, tämän olen nyt useampaan kertaan tarkistanut, koska pääsääntöisesti Lydallin viitteet ovat väliltä 1950-1970, ja jatkuvasti ihmetyttää tämä näin vanhojen viitteiden käyttö. Sinänsä tokikaan vanha tutkimus ei automaattisesti ole huono / virheellinen tutkimus, mutta esim. immunologian tietämys on suorastaan räjähtänyt viimeisten parin vuosikymmenen aikana molekyylitekniikoiden kehittymisen myötä.

Ensimmäistä tutkimusta en saanut käsiini joten sitä en ole lukenut, eikä siitä ole edes abstraktia sähköisesti, mutta toisen silmäilin läpi, ja siinä siis havaittiin, perustuen ovarisyöpäpotilaiden (eli ”keissien”) ja kontrollien omiin muistikuviin: muistivatko he sairastaneensa sikotaudin, tuhkarokon ja vihurirokon, että ne joilla oli ovarisyöpä, selvästi harvemmin muistivat sairastaneensa nämä taudit. Miksi Lydall on poiminut tähän vain sikotaudin, vaikka kaikki kolme lastentautia oli tsekattu?

Pikainen surffaus PubMedissä tuottaa myös muita viitteitä aiheeseen liittyen: Tässä havaittiin ” No protective effect was associated with mumps virus infection” eli ”sikotauti-infektiolla ei havaittu suojaavaa vaikutusta”. Tässä puolestaan todetaan ” We speculate that the mumps virus may be a determinant of reproductive span and, through its potential to cause a depletion of oocytes, increase the risk for ovarian cancer.” . Eli kirjoittajat spekuloivat sikotautiviruksen mahdollisesti vaikuttavan naisen lisääntymiskyvyn kestoon, koska se kykenee vähentämään munasolujen määrää ja siten ehkä lisää ovarisyövän riskiä. Tässä puolestaan havaittiin, että ovarisyöpäpotilaat tosiaan muistavat harvemmin sairastaneensa sikotaudin kuin terveet kontrollit, MUTTA heillä on yhtä suuri seroprevalenssi, eli todellisuudessa he sen ovat sairastaneet, mutta piilevänä, ja tämän merkitystä ovarisyövän kehittymisen kannalta spekuloidaan.

Mainittakoot vielä katsaus-artikkeli, josta en löytänyt mitään mainintaa sikotaudista, eli näyttää siltä että sitä ei loppujen lopuksi näytetä pitävän mitenkään merkittävänä etiologisena tekijänä ovarisyövässä (joko suojaavana, tai altistavana).

Vaikuttaa siltä että Lydall on jälleen sortunut kirsikanpoimintaan, mikä sinänsä ei enää jaksa yllättää.

Seuraavaksi Lydall kertoo kuinka syöpää voidaan hoitaa tuhkarokkoviruksella; potilas joko paranee pysyvästi tai ainakin väliaikaisesti, viitteenä nämä tutkimukset, jotka koskevat leukemiaa, sekä tämä, joka koskee Burkitin lymfomaa.

Mitään näistä en löydä sähköisenä, mutta ottaen huomioon että tuhkarokko aiheuttaa immunosuppressiota tuhoamalla lymfosyyttejä, ei ole yllättävää että se voi siten ”hoitaa” lymfosyyttiperäisiä syöpiä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että päällä olevan syövän ”parantuminen” tuhkarokolla ei tarkoita sitä että sairastettu tuhkarokko vähentäisi myöhemmin kehittyvän syövän riskiä (kuten Lydall ehkä toivoo lukijan ajattelevan).

Tutkailen tätä syövän paranemishommaa hieman enemmän, ja löydän paljon mielenkiintoisia juttuja, mm. tämän, tämän ja tämän sekä tämän.

Huomaatteko jotain?

Syöpähoitoihin kehitettävät tuhkarokko-virus (MV) hoidot perustuvat nimenomaan attenuoidulle rokotekannalle! Mitäköhän mieltä Lydall olisi tästä?

Mainittakoot muuten vielä että kaikki syövät eivät tosiaankaan ihmeenomaisesti parannut tuhkarokko-infektiolla, sillä suurimmalla osalla syöpäsoluista ei ole tarvittavaa reseptoria, jonka avulla MV pääsisi soluun sisälle – eli vain sellaiset syöpätyypit jotka ilmentävät sopivaa reseptoria voivat parantua (ainakin väliaikaisesti) tuhkarokkoviruksen infektoidessa potilaan.

Muut perustelut tuhkarokon hyödyllisyydestä lapsille näyttävät olevan enemmänkin henkilökohtaista todistusta ja epämääräisiä teorioita (mm. tuhkarokko on tarpeellinen eliminaatiosairaus koska sitä sairastavat haisevat kovin pahalle, ja tuhkarokon aikana lapsilla tapahtuu -lähinnä ilmeisesti henkinen- kehityspyrähdys), ilman viitteitä, joten jätän ne omaan arvoonsa. Aika laihoiksi jäävät tämän teorian perusteet, sanoisin.

Lydall myös väittää, että koska tuhkarokkorokote ruiskutetaan suoraan suoneen, se ohittaa tärkeän osan immuunijärjestelmää, minkä luonnollinen tartunta käy läpi. Mitään rokotetta ei ruiskuteta suoraan suoneen (verenkiertoon), ei mitään. Suurin osa rokotteista pistetään lihakseen tai ihon alle, josta immuunijärjestelmän solut, kuten dendriittisolut, rokotteen sisältämät antigeenit poimivat, ja matkustavat paikalliseen imusolmukkeeseen käynnistelemään immuunivastetta. Mitään vaihetta sinänsä (immuunivasteessa) ei siis ohiteta (ei se ole mahdollistakaan, jos immuunivaste halutaan saada käyntiin). Voi miettiä, valehteleeko Lydall tarkoituksella, vai onko hän tosiaan näin asiantuntematon rokotteiden suhteen. Ehkä molempia.

Luvun lopussa Lydall vertaa tyttärensä (aikoinaan) saamaa tuhkarokkoa synttärilahjaan. Toivon hartaasti että omille lapsilleni tuodaan synttärilahjaksi jotain muuta.

Luvun seitsemän otsikkona on ”But children die of measles” ja ilmeisesti sen tarkoituksena on antaa vastaus rokotteita markkinoivien tahojen väitteeseen ”mutta tuhkarokko tappaa lapsia”. Lydall toteaa että joissain maissa tuhkarokon kuolleisuus voi nousta jopa tasolle 1/2000, ja että tätä käytetään pelotteena rokotetta markkinoitaessa.

Jään miettimään tuota lukua. Siis yksi kahdestatuhannesta. Mistä? Asukkaasta? Sairastuneesta? Lydall käyttää ilmaisua ”death rate”, jolla päätyy Wikipediassa mortaliteetin sivulle. Itselleni on helpompaa hahmottaa taudin tappavuutta käsitteellä tapauskuolleisuus (CFR), joka kertoo moniko tautiin sairastuneista kuolee siihen.

Lydall ei anna mitään lähdettä tälle luvulle, kuten mielestäni tällaisessa tiedossa tulisi olla, joten en voi tarkistaa mitä tällä luvulla tarkalleen ottaen tarkoitetaan.

Mutta painellaan jälleen PubMediin, sieltä lödän tämän jossa todetaan ” measles fatality rates in stable populations are around 2%” ja oletan tässä tarkoitettavan CFR:a, eli sairastuneista noin 2% kuolee ”stabiileissa populaatioissa”. Samassa jutussa kerrotaan epästabiileissa oloissa tapauskuolleisuuden voivan nousta jopa 34%:iin. WHOn sivuilta löytyy tieto: jopa 10% tapauksista voi johtaa kuolemaan ja toisaalla puolestaan kerrotaan tapauskuolleisuuden olevan kehitysmaissa 1-5% luokkaa (ja poikkeusoloissa jopa 25%). Tässä juttu jossa CFR:a on pyritty arvioimaan eri maissa sattuneiden epidemioiden perusteella viimeisten muutaman kymmenen vuoden ajalta, näyttää olevan ilmainen eli kiinnostuneet voivat sieltä silmäillä todella monen epidemian tiedot, suosittelen! Vastaan käveli myös tällainen (kirjoittajasta lisätietoa mm. täällä, vaikuttaa mielestäni ihan luotettavalta lähteeltä) jossa todetaan tuhkarokosta ” Tuhkarokon aiheuttama pitkän aikavälin vuotuinen kuolleisuus oli noin 0,4 o/oo väestöstä” ja jos osasin oikein laskea, tarkoittaisi tämä Suomen tasolla reilua kahtatuhatta (pääosin ilmeisesti) lasta vuodessa. En valitettavasti löydä pikaluvulla tuosta lähteestä sitä, mitä ajanjaksoa tämä luku koskee, enkä osaa arvioida pätisikö tämä nykyaikaisen hoidon kanssa, ehkä joku lukija osaa arvioida tätä paremmin? Toisaalta jos laskee että suomessa syntyy lapsia noin 60000 per vuosi ja jos tapauskuolleisuus olisi se noin 2% (ja oletamme että lähes kaikki lapset tuhkarokon jossain vaiheessa lapsuuttaan sairastavat), saamme reilu tuhat tuhkarokkoon kuollutta lasta. Pienimmällä tapauskuolleisuudella joka tuli vastaan, eli 0,1%:lla, saan 60 kuollutta lasta. Tarkistan vielä tästä kirjasta, ja siellä todetaan taudin johtavan kuolemaan 1-3 / 1000 sairastunutta, mikä vastaa noin 60-180 kuollutta lasta Suomen mittakaavassa.

Ovatko nämä luvut paljon vai vähän? Montako lasta kuolee vuosittain MPR-rokotteen seurauksena Suomessa?

Mutta ei hätää, Lydall tietää miten tuhkarokkoon kuolemisen voi 100% varmuudella välttää, sillä lapset kuolevat siihen vain jos heillä on jokin vakava perussairaus (ei siis kannata saada lasta jolla olisi jokin perussairaus!), lapsi kärsii energian tai proteiinien puutoksesta, lasta vahingossa tai tahallaan viilennetään tuhkarokon aikana, tai jos hänelle annetaan kuumelääkkeitä. Mihinkään näistä väitteistä ei ole tarjolla viitteitä, paitsi nälkiintymisen kuolleisuutta lisäävästä vaikutukseen, johon uskon ilman viitteiden tarkistamista. Lydall mainitsee kuinka ”Fever suppressing drugs seriously inhibit the work of the immune system” (eli kuumetta alentavat lääkkeet vakavasti häiritsevät immuunijärjestelmän toimintaa) ja antaa tästä viitteeksi vuonna 1898 kirjoitetun jutun (tietojen perusteella tämä: J. Cantacuzene, Nouvelles recherches sur led mode de destruction des vibrions dans l'organisme. Ann. Inst. Pasteur 12 (1898), pp. 274–300) johon on viitattu tässä kirjassa (ja joka muuten pääsi heti joululahjatoivomuslistalleni, jos jouluun asti maltan odottaa). Kerrassaan mielenkiintoinen viittaus, sanoisin. Haluaisin kuitenkin hieman uudempaa tietoa aiheesta.

Loppuluku käsittelee Uuden Seelannin muutamaa tuhkarokkoepidemiaa, joissa kirjoittajan mukaan peiteltiin epidemiassa kuolleiden lasten taustoja (olivat jo valmiiksi sairaita ja sitä paitsi rokotettuja – ei viitteitä, mutta eihän salaliitosta voi ollakaan), sekä sitä kuinka sairaanhoitajat tappavat tuhkarokkopotilaat syöttämällä heille jäätelöä ja hyytelöä (prosessoitua, maito- ja sokeripitoista ruokaa, molemmat tappavaa myrkkyä sairaalle lapselle – ei viitettä).

Mietityttää, miksi Lydall keskittyy niin voimakkaasti tuhkarokon aiheuttamiin kuolemiin? Onko tosiaan niin, että siihen sairastuneet lapset joko paranevat täysin, tai kuolevat? Ei mitään muita seuraamuksia?

Tässä kirjassa on näppärästi lueteltu komplikaatioita (manittakoot että lähteitä on näihin lueteltu 25 kpl, en tarkistanut yhtäkään): välikorvantulehdus 7-9%, keuhkotulehdus 1-6%, ripuli 8%, aivotulehdus 1 tapaus / 1000-2000 sairastunutta, SSPE 1 tapaus / 100 000 sairastunutta. Vakavia komplikaatioita esiintyy enemmän alle 5 -vuotiailla sekä yli 20 -vuotiailla. Lydall on useaan otteeseen korostanut sitä, että aikuisilla tuhkarokko on vaarallisempi, johtaen useammin vakaviin komplikaatioihin, kuin lapsilla. Miksi hän ei mainitse saman riskin koskevan alle 5-vuotiaita?

Tässä vielä erittäin mielenkiintoinen artikkeli Sveitsissä käynnissä olevasta jo kolme vuotta kestäneestä epidemiasta. Kuolleisuus näyttää olleen onneksi hyvin vähäistä, komplikaatioina mainittiin mm. pneumonia, korvatulehdus ja aivotulehdus ja vajaa 8% tapauksista joutui sairaalahoitoon. Suosittelen! Laajempaa katsausta Euroopan tilanteeseen on myös tarjolla.

Luvun kahdeksan otsikkona on ”sick children need care” eli sairaat lapset tarvitsevat hoitoa, ja voinen kerrankin täysin rinnoin ja puhtain sydämin yhtyä kirjoittajan mielipiteeseen. Luvun tarkoituksena on ilmeisesti kritisoida (länsimaista) nykykäytäntöä, jossa lasten ei anneta sairastaa rauhassa, vaan heidän oletetaan popsivan lääkkeitä (lähinnä kipulääkkeitä) ja olevan heti kunnossa menemään päivähoitoon jotta vanhemmat pääsevät töihin. Oikean sairastamisen taito on kadonnut. En nyt tiedä tuosta oikean sairastamisen taidosta, mutta se on kyllä varmasti totta että lasten sairastelut voivat pahasti häiritä vanhempien kiireistä työelämää, ja tämä tuottaa ongelmia. Oman perheeni tukiverkko on sen verran vahva että emme ole pahaan pulaan joutuneet koskaan, ja lasten on mielestäni annettu sairastaa rauhassa – mieluummin vähän pidemmän aikaa kuin liian lyhyesti, mutta tiedän käytännön järjestelyjen aiheuttavan harmaita hiuksia monissa perheissä. Ilmeisesti rokottamattomuus olisi Lydallin mielestä mainio ratkaisu tähän ongelmaan. Mainittakoot Lydallin neuvovan seuraavassa luvussa, että tuhkarokon sairastamisen jälkeen lapsi tarvitsee hiljaista sisäelämää ("quiet indoor lifestyle") 2-6 viikon ajan. Miettikää sitä, te työssä käyvät uraäidit ja isät (*vinkaa silmäänsä*). Tämä seikka on mielestäni myös otettava huomioon mietittäessä rokotuksen versus rokottamattomuuden aiheuttamia kustannuksia yhteiskunnalle (joita ei monen rokotekielteisen mielestä käsittääkseni saisi yhtään pohtia) – eli jokainen tuhkarokkoon sairastunut lapsi merkitsee minimissään kolmen viikon (viikko sairaana + vähintään se kaksi toipilaana) kotonaoloa jommallekummalle vanhemmalle.

Luvun loppupuolella Lydall kertoo vielä mullistavista tutkimustuloksista, joiden avulla kaikki infektiotauteihin kuolemassa olevat ihmiset voitaisiin pelastaa! Tarvitaan vain suuria annoksia C-vitamiinia; lääkäri Archie Kalokerinos on asiaa tutkinut ja näin todennut. Lydallin viitteet aiheesta ovat saavuttamattomissa (yllä mainitun lääkärin kirjoittama kirja johon en aio tutustua, ja kaksi symposium –abstraktia, joista kumma kyllä ei näytä syntyneen ihan oikeita julkaisuja), joten katson kyseisen lääkärin julkaisuja Pubmedistä; löydän 11 julkaisua vaihtelevista aiheista, joista suurin osa on julkaistu Australaasian sairaanhoitajien lehdessä (The Australasian nurses journal), loput Australian lääkärilehdessä (The Medical journal of Australia) ja joista ainakin yksi on ”letter”. Yhdenkään jutun otsikko ei näytä sopivan laajaan (tai minkään kokoiseen) tutkimukseen C-vitamiinin annostelun vaikutuksista infektiotautikuolleisuuteen. Yhdessä jutussa saattaa olla muutama tapausselostus, mutta en voi olla varma koska en pääse lukemaan juttua. Pikaisehkolla surffaus-sessiolla löydän kyllä kaikennäköistä C-vitamiinista, ja sen mahdollisista vaikutuksista mm. sydän- ja verisuonisairauksiin, mutta infektiotautien kohdalla näytän ensin vetäväni vesiperän, kunnes vihdoin tärppää edes jotain. Tuhkarokon hoidossa on kuin onkin tutkittu C-vitamiini-lisää. Ei abstraktia saatavilla, eikä työpaikallani näköjään ole tilausta eli en pääse lukemaan juttua, mutta otsikkohan sen jo kertoo: C-vitamiinilla ei ole todettu parantavaa vaikutusta tuhkarokon kliiniseen kuvaan / kulkuun (eli ilmeisesti ei myöskään kuolleisuuteen, joskin on nyt vaikea mennä arvioimaan mikä kuolleisuus on tutkimuksessa ylipäänsä ollut). Enempää ei tartu haaviin, mutta jos jollakulla on heittää muita tutkimuksia aiheeseen liittyen, olen kiitollinen. Lydall jatkaa aiheesta salaliittoon vedoten – pienetkin annokset C-vitamiinia pelastaisivat henkiä, mutta WHO ei halua sitä käyttää koska C-vitamiinia ei voi patentoida joten lääkefirmat eivät voi tienata isoja rahoja sen avulla.

Niin kutsuttu ironiamittarini koki kohtuullisen kovia Lydallin pohtiessa sitä, onko viisasta pyrkiä lyhentämään esim. tuhkarokon luonnollista kulkua C-vitamiinilla. Koska aiheesta ei ole vielä tutkimuksia tehty, hän ei sitä suosittele (kuten ei myöskään homeopatian käyttöä tässä tarkoituksessa!). Tästä asiasta hän siis haluaisi tutkimustuloksia. Monen muun asian kohdalla hän on paljon joustavampi.

Luvun yhdeksän otsikko on ”Caring for a child with:” eli ”lapsen jolla on … hoitaminen:” , ja luvussa käydään läpi kaikki muut lastentaudit paitsi tulirokko (*raapii päätään ja miettii miksi tulirokko on jätetty pois*); miten kutakin tautia sairastavaa lasta tulee hoitaa. Päätin pääosin skipata tämän luvun muutamasta syystä.

1) En ole lääkäri, enkä siksi pätevä antamaan ohjeita sairaiden lasten hoitamiseen (seikka joka ei näytä häiritsevän Lydallia, mutta onhan hän sentään homeopaatti)

2) haluan päästä jo niiden pirun rokotteiden kimppuun

3) luku on niin täynnä viitteetöntä seebaa ettei mielenterveyteni kestäisi sen tarkkaa perkaamista.

Muutaman pointin nostan kuitenkin esille, ja ne koskevat hinkuyskää, sillä tätä koskevaa osiota lukiessani ymmärsin ehkä paremmin kuin milloinkaan mitä ”the stupid – it burns” sanonta tarkoittaa.

Lydall aloittaa hinkuyskä”tietouden” jakamisen toteamalla kuinka hinkuyskän ilmaantuvuus on laskenut viimeisen sadan vuoden aikana, ja nykyään hyvin harva lapsi saa sen. Ei viitettä. Lydallin valikoiva viittauskäytäntö antaa kyllä uuden merkityksen kirjan kannessa olevalle maininnalle ”fully referenced”. Silmäilen ”Mikrobiologia” kirjan Bordetella pertussis lukua, sekä jo aiemmin mainitun rokotekirjan lukua hinkuyskä rokotteesta. Taudin ilmaantuvuus laski niiden mukaan selvästi rokotteen käyttöön ottamisen jälkeen, mutta on sittemmin jälleen noussut selvästi, myös Suomessa. Johtuuko tämä aiemmasta alidiagnosoinnista, vai ehkä siitä että rokote antaa aiheuttaja- bakteerin muuntelun vuoksi heikomman suojan kuin ennen, vai ehkä molemmista?

Lydallin mukaan lapsen hinkuyskä on tauti josta selviää parhaiten päättäväisellä asenteella (te kaikki vanhemmat, joiden lapsi on kuollut hinkuyskään – miksi ette olleet päättäväisempiä?), ja muovikulhon avustuksella (tähän lapsi voi oksentaa yskänpuuskan päätteeksi). Ikävimmät asiat hinkuyskään liittyen ovat vanhempien uupumus pitkään kestävien yöheräilyjen vuoksi (yskänpuuskat läpi yön) ja lapsen mahdollinen aliravitsemus oksentelun seurauksena.

Jälleen – hinkuyskä ei ole vaarallinen, kunhan se hoidetaan oikein (=ei missään nimessä mitään lääkitystä, korkeintaan homeopatiaa). Avainasemassa on pystyasento: pieni vauvakaan ei kuole hinkuyskään, kunhan se pidetään pystyasennossa yskänpuuskien aikana (tämän ”vanha kansa” kuulemma tiesi – jos näin, niin miksiköhän hinkuyskään kuoli ennen rokotteen käyttöönottoa esim. USA:ssa 10 000 ihmistä, joista suurin osa pieniä lapsia (lähde) ?). Lydall kritisoi vanhempien pelottelua, johon kuulemma (vauvojen kohdalla) yleensä käytetään kuolleisuuslukua 1/200 sairastunutta (lähteenä annettu CDC:n hinkuyskäseuranta vuosilta 1986-1988, en onnistu löytämään), ja kritisoi tätä tutkimusta koska siinä ei raportoitu mm. sitä oliko kuolleita lapsia lääkitty kipulääkkeillä, tai olivatko he joutuneet kylmettymisen uhreiksi sairastumisen aikana (molemmat seikkoja jotka kuulemma lisäävät kuolleisuutta). Kaiken kukkuraksi hinkuyskä sinänsä ei yleensä koskaan ole kuoleman syy, vaan komplikaatio, kuten pneumonia. Miten lohdullinen ajatus kuolleen lapsen vanhemmille – ei se ollut se hinkuyskä vaan pneumonia! Lydall vetoaa Ruotsiin; tämän mukaan Ruotsissa on ollut vuosina 1977-1979 hinkuyskäepidemia, jossa oli 19 000 sairastunutta eikä YHTKÄÄN kuollutta. Harmillisesti en pääse lukemaan juttua, mutta tämän mukaan Ruotsi veti kokosolurokotteen vuonna 1979 pois käytöstä, joten 1977-1979 on rokote vielä ollut käytössä. Ruotsin lievä epidemia on siis jyllännyt mitä ilmeisimmin pääsääntöisesti rokotetussa populaatiossa – seikka jonka Lydall jättää sopivasti mainitsematta.

No mikä sitten on hinkuyskän kuolleisuus ja muut komplikaatiot? Jälleen tässä kirjassa on listattu, perustuen tähän laajahkoon tutkimukseen, seuraavaa: vauvoilla ja lapsilla vakavia komplikaatioita esiintyi 5,8%, joista yleisin oli keuhkotulehdus. Alle 6 kk ikäisillä vakavia komplikaatioita esiintyi useammin, 23,8%:lla, heilläkin pneumonia oli yleisin komplikaatio. Myös akuutti enkefaliitti (aivotulehdus), johon voi liittyä erilaisia kohtauksia, on mahdollinen, esiintyvyysarviot vaihtelevat 8-80 / 100 000 sairastapausta. Näistä aivotulehdus-potilaista noin kolmasosa kuolee, kolmasosalle jää pysyviä aivovaurioita, ja loppu kolmasosa paranee täysin. Myös aikuisilla voi esiintyä erilaisia komplikaatioita korvatulehduksesta pneumoniaan ja jopa kohtauksia, mutta esiintyvyys on selvästi pienempi. Varsinaiselle kuolleisuudelle ei ole suoraan annettu mitään lukuarvoa tuossa, mutta tässä katsauksessa hinkuyskän historiaan sitä on arvioitu eri aikakausina, ja 1950-luvun alkupuolella sen mainitaan olleen noin 0,2% sairastuneista (jos lasken 60 000 syntyvän lapsen mukaan, jotka käytännössä kaikki sairastuisivat jossain vaiheessa, saisin 120 kuollutta lasta vuodessa).

Itselläni on ihan omakohtainen kokemus hinkuyskän sairastamisesta (olin 27-vuotias) ja nykyisin hinkuyskä on ilmeisesti aika yleinen nuorten aikuisten pitkittyneen yskän aiheuttaja. Kolme kuukautta kestänyt erittäin raju yskä oli lähinnä kiusallinen (ei ollut kovin kiva todeta yskänsä lomassa että tämä päättyy nyt oksentamiseen ja miettiä minne olisi sivistynyttä oksentaa), ei onneksi hengenvaarallinen (joskin yöllä pahentuvana se sai minut ajoittain hieman sekavaan tilaan unen puutteen vuoksi). Olen äärettömän kiitollinen siitä että sairastuin vasta aikuisena. Lapsena olisin jaksanut yskiä vähemmän.

Ystäväpiirissä on myös yksi pienen vauvan (2kk infektiohetkellä) hinkuyskätapaus, johon liittyi mm. muutaman viikon sairaalareissu, noin kolmen kuukauden eristäytyminen (toipilasvaiheessa tulee välttää infektioita) ja luonnollisesti valtava huoli ja murhe. Ystäväni mukaan vanhempien yöheräily on pienin huoli siinä vaiheessa kun oma vauva muuttuu siniseksi ja veltoksi yskänpuuskan aikana. Tiedän ystäväni lukevan tätä blogia, ehkä hän jaksaa kirjoittaa tarkemmin kokemuksistaan pienen hinkuyskäpotilaan äitinä.

Mutta se näistä luvuista, ehkä ensi kerralla pääsen jo rokotteiden kimppuun.

Lopuksi manittakoot että blogin vaihtelevat kirjasimet ja tyylit eivät johdu siitä että ajattelisin vaihtelun virkistävän. Olen näköjään varsin onneton niiden muokkaamisen suhteen, ja käytännössä tämä blogi ihan itse päättää, minusta riippumatta, minkänäköistä tekstiä ulos tulee. En tiedä johtuuko tämä siitä että kirjoitan tekstin ensin Wordissa ja sieltä sen kopypastaan tänne, jolloin mukana seuraa ilmeisesti jotain käsittämättömiä asetuksia joita en osaa poistaa (käytännössä jokainen kappale on erinäköinen aluksi, ja sitten hikoillen ja kiroillen yritän saada edes ne samannäköisiksi). Tämänkertainen teksti oli alunperin himmeän haalean harmaa, joten maalasin sen sitten mustaksi, jolloin myös linkeistä tuli mustia. No, kait se teille kelpaa (ja saa antaa neuvoja, tällä hetkellä esim. se kirjasintyylin valinta, siis arial yms., namiska on kokonaan kadonnut tuosta yläpalkista *jupisee itsekseen*).

Muokattu jälkeen päin: näköjään esikatselu ei annakaan totuudenmukaista kuvaa siitä miltä teksti näyttää, joten maalailin nuo linkit sinisiksi jotta ne on helpompi nähdä (esikatselussa ne olivat alleviivattuja, jolloin ne näkyivät helposti vaikka väri oli sama kuin muun tekstin, mutta näköjään esikatselu ei näytä tekstiä totuudenmukaisena... ARGH).

Luvut 3-5

Luku kolme on otsikoitu “the crucial difference between childhood illnesses and malevolent infectious diseases”, eli vapaasti suomennettuna “ratkaiseva ero lastentautien ja vakavien tarttuvien tautien välillä” (malevolent tarkoittaa netmotin mukaan ”pahansuopa, ilkeä, häijy”). Tämä lyhyt luku jakaa infektiotaudit näihin kahteen luokkaan, eli lastentaudit: vauvarokko, vihurirokko, sikotauti, tuhkarokko, vesirokko, hinkuyskä ja parvorokko , sekä vakavat taudit, joita on lueteltu 15 kpl, mainittakoot mm. polio, kurkkumätä , jäykkäkouristus ja meningiitti eli aivokalvontulehdus.

Jälkimmäisen ”tautiryhmän” nimen kirjoittaja mainitsee keksineensä itse, joten voinee olettaa että jakokin on itse keksitty (ei viitettä), vaikka käsite ”lastentaudit” onkin ilmeisen yleinen lääketieteessä.

Näiden kahden tautiryhmän välillä on kirjoittajan mukaan tärkeitä eroja. Ykköstaudit ovat vaarattomia, itsestään rajoittuvia, oikealla hoidolla vailla komplikaatioita esiintyviä tauteja joita ei voi estää hyvällä ravitsemuksella ja hygienialla ja jotka aiheuttavat elinikäisen immuniteetin. Rokotteet antavat väliaikaisen, keinotekoisen immuniteetin. Kakkosryhmän taudit puolestaan eivät ole itsestään rajoittuvia, ja ilman hoitoa voivat johtaa kuolemaan. Mutta näitä tauteja voidaan torjua hyvällä hygienialla ja ravitsemuksella. Nämä taudit eivät tuota immuniteettia itseään vastaan, ja niitä vastaan kehitetyillä rokotteilla ei joko ole tehoa, tai sitä ei ole todistettu.

Kakkostyypin listaa katsoessa olo on ihmettelevä ja hämmentynyt. Listalta löytyy mm. isorokko, josta nyt ainakin heti kättelyssä osaan sanoa että se aiheuttaa immuunivasteen itseään vastaan, ja vieläpä aika tehokkaan. Havaintoa, että isorokkoon sairastuneet eivät käytännössä koskaan sairastuneet siihen uudelleen käytettiin hyväksi jo muinaisessa Kiinassa, tässä Wikipedian juttu (joskin Wikipediaan lähteenä tulee toki suhtautua varauksella), ja siinä on lähteet historiankirjoihin (en ole itse tarkistanut, mutta olen lukenut useastakin immunologian kirjasta aiheesta).

Listalla on myös Haemophilus influenza B, josta pikaisella PubMed haulla selviää mm. seuraavaa:

Korkea seerumin vasta-ainepitoisuus Hib-bakteeria vastaan on populaatiotasolla käänteisesti verrannollinen invasiivisten Hib-tautien ilmaantuvuuteen (”The present understanding of Hib immunity is based on the inverse relationship between a high serum Hib antibody concentration and a low incidence of invasive Hib disease at the population level.”). Rokotteen kehittämisen myötä vasteen kohteena selvisi olevan kapselipolysakkaridi, ja alle 18 kk ikäisillä on tyypillisesti huono vaste tämä kaltaisiin antigeeneihin, mutta sitä vanhemmilla sekä luontainen Hib-altistus että rokote nostavat vasta-ainetiitteriä. Ei siis näytä siltä, että Hib EI kehittäisi immuunivastetta itseään vastaan (lisäksi näyttää siltä että myös jotkut ristireagoivat bakteerit stimuloivat Hib-vasta-ainetiitterin nousua), vaikkakaan immuniteetti ei ilmeisesti ole yhtä ”vahva & pitkäikäinen” kuin joissain muissa taudeissa. Kyseistä bakteeria voi myös kantaa ylähengitysteiden limakalvoillaan (lähteenä uunituore Duodecim:in kirja Mikrobiologia, Hedman ym. (toim.) 2010, sivu 168, kiitos kaunis kaverille lainasta!).

Myös väite ettei polio stimuloi immuunivastetta itseään vastaan näyttää olevan perusteeton. Tämä kertoo mm. sekä paikallisen IgA-välitteisen immuunivasteen, että systeemisen solu- ja vasta-ainevasteen (IgM & IgG) stimuloituvan luontaisessa infektiossa, ja että seerumin IgG-vasta-aineiden on todettu säilyvän jopa 40 vuotta, paikalliset IgA-vasta-aineet nenänielussa puolestaan säilynevät 10-15 vuotta. Tarkempaa analyysiä siitä, mikä korreloi infektio-suojan kanssa, voi lukea artikkelista.

Listalla on myös tauteja, jota vastaan teidän kehittyvän aika heikon / tehottoman immuunivasteen, tästä esimerkkinä tuberkuloosi, mutta en silti sanoisi että ne eivät stimuloi MITÄÄN immuunivastetta itseään vastaan.

Entäpäs ykkösryhmän taudit, ne jotka ”aiheuttavat elinikäisen immuniteetin itseään vastaan” – Lydallin mukaan. Listalla mainittu hinkuyskä soittelee joitakin kelloja – olikohan näin? Tarkistus ”Mikrobiologia” kirjasta, ja sivulta 171 silmiin sattuvat lauseet ”On ilmeistä että rokotteen aiheuttama suoja kestää vain muutamia vuosia ja tautikaan ei anna elinikäistä suojaa. Tämän vuoksi hinkuyskää esiintyy runsaasti koululaisilla ja aikuisilla.” Pubmedistä haaviin tarttuu tämä jossa taustaksi mainitaan mm. tutkimuksesta jossa havaittiin että 33%:a akuistapauksista on sairastanut hinkuyskän myös lapsena (viitteeksi annettu tämä, jota en tarkastanut) ja toisesta tutkimuksesta, jossa tietokonemallinnuksen avulla on arvioitu että vuonna 1940 ”keskivertoaikuinen” sairasti keskimäärin 2,6 lievää hinkkuyskää elinaikanaan (viitteenä tämä, jota en myöskään tarkastanut). Ja itse tuossa tutkimuksessa, jossa siis vedettiin yhteen sitä mitä tällä hetkellä tiedetään hinkuyskän aiheuttamasta luontaisesta ja rokotteen stimuloimasta immuunivasteesta ja sen kestosta, todettiin:

Protective immunity after infection was probably never lifelong and wanes after 7–20 years. Duration of immunity after either wP or aP immunization does not appear to substantially differ and likely lasts 4–12 years in children.

Eli infektion jälkeinen suojaava immuniteetti ei ilmeisesti koskaan ole ollut elinikäinen, ja hiipuu 7-20 vuodessa. Rokotteiden (wP=kokosolurokote, aP=soluton rokote) jälkeinen immuniteetti ei näytä suuresti poikkeavan luontaisesta, ja todennäköisesti kestää lapsilla 4-12 vuotta. (Aiemmin on siis ilmeisesti ajateltu luontaisen infektion tuottavan about elinikäisen suojaavan immuniteetin, mikä ei näytä pitävän paikkaansa, kun asiaa on tarkemmin katsottu.) Tässä vielä yksi uudehko tietokonemallinnus-tutkimus jonka mukaan luontainen immuniteetti olisi keskimäärin noin 30 vuotta, mutta vaihteleva yksilöiden välillä.

Elinikäinen immuniteetti luontaisen infektion jälkeen? Ei näytä siltä.

Ykkösryhmän taudeista myös vesirokko mietityttää. Vesirokon aiheuttaa herpesvirus, joiden tyypillinen piirre on elimistössä piileskely (ns. latentti, eli oireeton, oireettomassa vaiheessa oleva infektio). Avataanpas tämä kirja kohdasta Varicella zoster eli VZV (sivu 2773) ja tarkistetaan. Juu, VZV jää piileskelemään elimistöön infektion jälkeen loppuelämäksi. Voiko sanoa, että tällaiselle infektiolle muodostuu pysyvät, elinikäinen immuunivaste? Mielestäni ei voi, jos tämä nyt mielipidekysymys on. Tautia jota vesirokoksi kutsutaan, ei sairasta toista kertaa, mutta piileskelemään jäänyt VZV voi ns. aktivoitua myöhemmin esim. stressin tai muun immunosuppression seurauksena jolloin puhkeaa vyöruusu, johon taas voi liittyä mm. pitkittynyttä kipua (postherpetic neuralgia, PHN).

Muiden mainittujen rokkotautien suojan kestoa katsoin pikaisesti tuosta Mikrobiologia-kirjasta tuhkarokon osalta (näyttää antavan elinikäisen suojan) ja vihurirokon osalta (korkeassa infektiopaineessa immuuni henkilö voi sairastua uudelleen, joskin yleensä oireettomana eikä esim. sikiövaurioita esiinny).

Mutta, vaikuttaa siis siltä että kirjoittajan tausta-ajatukset tälle jaolle ykkös- ja kakkosryhmän tauteihin ovat vailla perusteita – ainakin jos yksi peruste on tautien kehittämä luontainen immuunivaste.

Anekdoottina mainittakoot kirjoittajan väittämä ”the use of homeopathy to treat infectious diseases has long been blocked because the introduction of homeopathy would damage the profits from patented drugs” (vapaa suomennos: homeopatian käyttöä tarttuvien tautien hoidossa on pitkään estetty, koska homeopatia pienentäisi patentoitujen lääkkeiden tuottamia voittoja.). Pikaisella googlauksella hakusanoilla "homeopathy industry profits" löytyi mm. tämä joka näyttää koskevan Intiaa, mutta tuskin sitä muuallakaan napeilla pelataan. Ei tietenkään mitään verrattuna "PigPharman" voittoihin, heh.

Neljännen luvun otsikkona on ”the risk from infectious diseases” eli vapaasti suomennettuna ”infektiotautien riskit”. Lyhyen luvun tarkoituksena on ilmeisesti syventää aiemmassa luvussa annettua tietoa näiden kahden ryhmän taudeista ja niiden aiheuttamasta riskistä.

Kirjoittajan mukaan lastentaudit eivät aiheuta lapselle minkäänlaista seuraamusriskiä jos lapsi on syönyt kohtuullisen terveellistä, riittävällä kalorimäärällä varustettua ruokaa jokainen päivä ennen tartunnan saamista (tässä vaiheessa kirjan lukemista mielessäni kävi edellisen päivän perheruokailumme nakeilla ja ranskalaisilla – siinä meni meidän lasten tsäänssit), häntä hoidetaan oikein taudin aikana JA hänellä on riittävän terve tai täydellisen terve immuunijärjestelmä. Mikä on ”kohtuullisen terveellinen” ruoka, tai ”riittävän terve immuunijärjestelmä”, sitä ei määritellä sen tarkemmin. Olisin äärimmäisen kiinnostunut lukemaan tutkimuksista, joissa näin on havaittu (siis esim. että lastentautien jälkitauteja ei tule niille lapsille jotka ovat syöneet "oikein", tai joita on hoidettu "oikein"), mutta harmikseni en onnistu löytämään yhtään. Jos joku osaa auttaa, olen kiitollinen. Jälleen kerran en voi kuin epäillä että tämäkin asia on kirjoittajan omasta päästä keksitty.

Seuraavaksi kirjoittaja antaa esimerkkejä siitä, miten nämä kahden eri ryhmän infektiotaudit tarttuvat, eli mistä niitä voi saada. Erityisesti kakkosryhmän tautiesimerkit antavat aihetta epäillä, onko kirjoittaja avannut yhtäkään perusmikrobiologian kirjaa. Pöpöt, jotka näitä tauteja aiheuttavat, tulevat kuulemma kolmesta eri paikasta: jotkut elävät vedessä (totta, esimerkiksi kakkostyypin tautien listalla esiintyvä koleera tarttuu saastuneen veden välityksellä), jotkut leijuvat ilmassa (tämä aiheuttaa itsessäni pientä päänraavintaa, mutta oletan tämän tarkoittavan pisaratartuntaa, näin tarttuu esim. kurkkumätä) ja jotkut voi saada vain toisen henkilön verestä (totta, esim. hepatiitti B tarttuu pääosin verikontaktin kautta).

Esimekkinä ilmassa leijuvista pöpöistä annetaan polio, eli tässä vaiheessa alan epäillä että ehkä kirjoittaja ei tarkoittanutkaan pisaratartuntaa, varsinkin kun luen lauseen ”germs that live in the air are not always present in the environment, but they cannot be avoided when they do put in an appearance” (pöpöt jotka elävät ilmassa eivät ole aina ympäristössä, mutta niitä ei voi välttää silloin kun ne sinne ilmestyvät). Voisiko joku antaa esimerkin pöpöstä joka elää ilmassa? Moni mikrobi voi toki levitä ilman välityksellä, jotkut pitkiäkin matkoja (hyvänä esimerkkinä suu- ja sorkkatauti), mutta elää?

Polion reservoaarina toimii ihminen itse, ja virus voi säilyä luonnossa, esim. vesistöissä pitkän ajan. Tartunta on pääosin oraalinen, eli virus pääsee elimistöön suun kautta saastuneen materiaalin (esim. vesi) mukana. Infektoitunut ihminen erittää virusta lähinnä ulosteissaan (ehkä muissakin eritteissään, en nyt onnistu löytämään varmaa tietoa), täällä näyttää olevan perustietoa poliosta.

Kirjoittajan väite että polio elää ilmassa, näyttää olevan perusteeton (kun ei se näytä edes leviävän ilmateitse, ainakaan pääsääntöisesti!).

Jäin myös ihmettelemään tätä ”kolmen kohdan listaa”, jossa kerrotaan miten kakkostyypin taudin voi saada. Ihanko oikeasti VAIN näitä kolmea kautta?

Listalla esiintyvä raivotauti tarttuu sairastuneen eläimen syljestä, käytännössä puremasta. Jäykkäkouristusta aiheuttava bakteeri (tai tarkemmin; bakteeri joka tuottaa myrkkyä joka aiheuttaa jäykkäkouristuksen) tarttuu itiömuodossa maaperästä, tyypillisesti haavaan. Listalla oleta typhus eli pilkkukuume on riketsia-bakteerin aiheuttama tauti joka tarttuu niveljalkaisten puremista.

Voisi olettaa että tällaisen kirjan kirjoittaja olisi paneutunut hieman perusmikrobiologiaan.

Mutta siirrytään seuraavaan lukuun, joka on otsikoitu ”fever is a friend” eli kuume on ystävä. Luvun pääpointtina on se, että kuume on hyödyllinen ilmiö, ja sitä ei tulisi missään nimessä lääkitä ainakaan moderneilla kuumelääkkeillä. Luvun alussa kirjoittaja vetoaa ”ei-Länsimaisiin kulttuureihin”, jotka KAIKKI kuulemma pitävät kuumetta hyvänä ja tarpeellisena asiana sairaan ihmisen parantumisen kannalta, ja mainitsee että Euroopassakin näin tehtiin aiemmin. Kuumeen haitallisuutta on kuulemma ”toitotettu” vasta 150 vuotta, siitä lähtien kun kuumelääkkeitä alettiin kaupallisesti tuottamaan (se salaliitto!). Kirjoittaja mainitsee Amerikassa kasvavan puun, jonka kuoren pureskelun havaittiin lievittävän kipua ja kuumetta, ja tästä havainnosta se sitten lähti, se alamäki kuumeen suhteen.

Vasta 150 vuotta, ihanko totta?

Uuteen aiheeseen tutustuessani tapanani on kaivella katsaus-artikkeleita pubmedistä, joten sinne siis. Tämän artikkelin johdannosta löydän vahvistusta epäilyilleni; muinaiset assyrialaiset, roomalaiset, kiinalaiset ja intiaanit ovat käyttäneet kasveja, kuten pajun lehtiä, kivun ja kuumeen lievittämiseen (viitteenä tämä). Myös Wikipediassa on mielenkiintoinen juttu aspiriinin käytön historiasta.

No ehkä nyt ”muutama vuosi” kauemmin kuin 150 on kuumetta hoidettu myös farmakologisesti, mutta tämän myöntäminen olisi vienyt ”uusi = huono, vanha = hyvä” vertauksesta pohjan pois.

Luvussa on tähän asti eniten viitteitä, niin paljon että niitä on käytännössä mahdotonta käydä kaikkia läpi. Päätän siis lukea joitakin revareita aiheesta, ja hieman verrata niitä Lydallin tekemään yhteenvetoon. Yllätyksekseni uusia revareita on aika vaikea pubmedistä löytää, mutta nämä kaikki kolme vaikuttavat paneutuvan aiheeseen, ja niissä on useita samoja viitteitä, mitä Lydallin luvussa esiintyy.

Lydall mainitsee, että iguanoilla on havaittu korkeampi kuolleisuus infektioon, jos aspiriinilla estetään niiden kuume (joka iguanoilla on ”käyttäytymisperäistä”, eli niiden on hakeuduttava itse korkeampaan lämpötilaan jotta niiden ruumiinlämpö nousisi). Lydall jättää kuitenkin mainitsematta että useilla muilla liskolajeilla ei vastaavia havaintoja ole tehty, eli näyttää siltä että pelkästään tämän havainnon perusteella ei voida universaalisti sanoa että edes kaikilla liskoilla kuume olisi absoluuttisesti ja aina hyödyllinen reaktio. Ja voiko tällaista löydöstä esktrapoloida nisäkkäisiin onkin sitten toinen kysymys (tämän ongelmista on pitkähköt pätkät tässä).

Lydall viittaa myös kanikokeisiin, joissa on havaittu kuumelääkkeiden annon lisäävän kuolleisuutta infektioihin. Jälleen jotain jää mainitsematta. Kyseessä on kolmen kokeen sarja: eka toka kolmas.

Näistä ensimmäisessä havaittiin että P. multocida –infektoiduilla kaneilla kuume korreloi eloonjäämisen kanssa; suurin hyöty oli noin 1,5-2,25 asteen noususta (eli tätä vähäisemmät, mutta myös suuremmat nousut huononsivat selviytymistä, kokeessa ei raportoitu aktuelleja lämpötilalukemia, ainoastaan nousut, mikä on mielestäni erikoista ja heikentää tulosten tulkittavuutta jossain määrin). Mutta, paradoksaalista kyllä, kipulääkkeen (Na-salisylaatti & parasetamoli yhdessä) annostelu systeemisesti (=ei suun kautta) vähensi kanien kuolleisuutta (ja tätä Lydall ei siis mainitse!). Toinen koesarja tehtiin, jotta näiden lääkkeiden muut kuin kuumetta laskevat vaikutukset kanien selviytymiseen voitaisiin sulkea pois, ja siinä Na-asetylaattia annosteltiin jatkuvana infuusiona suoraan pre-optiselle alueelle (en tunne metodia, mutta ymmärrän että tällä menetelmällä pyritään kontrolloimaan vain sitä lämpötilan nousua kuumeessa, ei siis muita mekanismeja joita kuumeeseen liittyy). Lääkeinfuusiota saaneiden kanien lämpötila nousi aluksi vähemmän kuin toisen koeryhmän (ollen keskimäärin 40,2 versus 41 kontrolliryhmällä eli aika pieni ero), mutta jonkin ajan kuluttua niiden lämpötila nousi räjähdysmäisesti, ja kaikki kanit kuolivat. Kolmannessa kokeessa raportoidaan koeryhmien ruumiinavaustuloksia. Lydallin viite on tuohon keskimmäiseen kokeeseen, jossa kanit saivat kipulääkettä tavalla jota tuskin voi pitää ”normaalina”. Mitä kokeessa tapahtui, ja miksi kanit kuolivat, sitä spekuloidaan artikkeleissa ja tässä jo mainitsemassani revarissa, ja yhtenä vaihtoehtona mainitaan ”hypertermisen katon” murtuminen. Jostain syystä Lydall on jättänyt mainitsematta myös sellaisia eläinkokeita, joissa kuumereaktion vahvistamisen infektion yhteydessä on havaittu huonontavan koe-eläinten selviytymistä, näistä voi lukea lisää tuosta revarista.

Lydallin harrastama kirsikanpoiminta jatkuu ihmisillä tehtyjen havaintojen raportoinnissa; hän mainitsee tutkimuksia joissa korkean kuumeen on havaittu korreloivan selviytymisen kanssa, mutta jättää mainitsematta ne joissa näin ei ole tehty. Eikä linja parane ns. in vitro (=keinotekoisessa ympäristössä, esim. koeputkessa tai maljassa, eliöstä irrotettuna) tutkimusten kohdalla; hän mainitsee mm. tutkimuksia joissa on havaittu valkosolujen liikkuvan ja syövät tunkeutujamikrobeja nopeammin lämpimämmässä, mutta jättää mainitsematta tutkimukset joissa tätä ei ole havaittu / on havaittu päinvastoin (eli valkosolujen toiminnan heikkenevän lämpimässä). Kaiken lisäksi näyttää siltä että havainnot potentiaalisesti hyödyllisistä reaktioista immuunijärjestelmässä on pääosin tehty lämpötiloissa, jotka ovat niin korkeita että kuume harvoin niin ylös kipuaa (tämä todetaan tässä samaisessa jo maninitussa revarissa).

Lydall vetoaa myös mikrobien lämpöherkkyyteen; kuinka bakteeri on kuolevat helpommin (ja immuunijärjestelmän on siis helpompi ne tuhota) lämpimämmässä. Joillekin bakteereille varmasti näin käy, mutta se riippuu siitä miten lämpöherkkä mikrobi on. Esim. kuppaa on aikoinaan hoidettu malarialla – kuppa on hyvin lämpöherkkä, ja malaria nostaa korkean kuumeen. Malarian hoitoon puolestaan oli jo lääke, eli se voitiin hoitaa lääkkeellä kun kuppa oli saatu nujerrettua. Monien mikrobien kasvu heikkenee kunnolla kylläkin vasta noin 41 asteen lämpötilassa (muistelen miten hyvä olo onkaan näin korkeassa kuumeessa…) – jälleen liikumme lukemissa minne kuume harvoin nousee. Lisäksi näyttää siltä että mikrobit, joilla on alhainen lämpötilaoptimi (ja jotka siten olisivat herkimpiä kuumeelle puolustusreaktiona), kuten kuppa, harvoin nostavat näin kovan kuumeen – eli elimistö ei näytä osaavan käyttää tätä reaktiota silloin kun se tehoaisi, ei ainakaan aina. Toisaalta esim. malaria, jossa korkea kuume on tyypillinen oire, on hyvin resistentti korkealle lämpötilalle.

Pubmedissä tuli vastaan myös ihan mielenkiintoinen katsaus kuumeen mahdollisesti hyödyllisiin vaikutuksiin, joskin näkökulma oli lähinnä WBH eli ”whole-body hypertermia” mikä näyttää tarkoittavan sitä että yksilön lämpötilaa nostetaan keinotekoisesti ympäristön avulla.

Onko siis kuume hyödyllinen vai ei, lisääkö se sairastuneen selviytymistä taudistaan vai ei?

Oma asiantuntemus ei riitä vetämään kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta jäin käsitykseen että kuumeen hyödyllisyydestä ei ole kovin vankkoja todisteita, joskin kysymys on ilmeisesti jossain määrin auki (ja toisaalta myöskään kuumeen absoluuttisesta haitallisuudesta ei ole näyttöä). Lydallin tulkinta tutkimuksista on joka tapauksessa hyvin yksipuoleinen.

Miten sitten kuumetta alentavien lääkkeiden käyttö – haittaa vai hyötyä? Lydallin mukaan tästä on yksinomaan haittaa, mutta väitteen tueksi ei juuri viitteitä löydy (ilmeisesti viitteet kuumeen hyödyllisyydestä riittävät osoittamaan sen hoitamisen haitallisuuden).

Noissa lukemissani katsaus-artikkeleissa korostettiin, että jos antipyreettien käyttö merkittävästi lisäisi mortaliteettia (kuolleisuutta) ja / tai morbiditeettia (sairastavuutta) olisi se varmaankin huomattu aika päivää sitten (mut ku se salaliitto!). Kuumereaktioon sinänsä varmasti liittyy monta puolustautumisen kannalta tärkeää kohtaa, johtuuhan kuume tärkeiden sytokiinien (mm. IL-1, TNF-alfa) vaikutuksesta, ja näillä kuumetta stimuloivilla aineilla on aivan varmasti monta muutakin tärkeää vaikutusta immuunijärjestelmään. Yksi mielenkiintoinen pointti, johon törmäsin jälleen tässä samaisessa revarissa, on että syklo-oksygenaasi-inhibiittorit (suurin osa kuumelääkkeistä) eivät näytä vaikuttavan ns. akuutin faasin reaktioon, vaikka ne kuumetta alentavatkin, eli sikäli niiden vaikutukset immuunipuolustukseen eivät ehkä ole suuria (viitteet toki vanhahkoja, kuten koko revari, eikä omat paukut nyt riitä uudempien tutkimusten kaivamiseen, eli olen kiitollinen jos jollakulla on tästä asiasta tietoa; saa antaa hyviä linkkejä ja viitteitä!). Yrittäessäni etsiä Pubmedistä artikkeleita kuumelääkkeiden haittapuolista, törmäsin mm. tähän,jonka mukaan parasetamoli ei helpota vesirokon oireita lapsilla, ja saattaa pidentää taudin kestoa, tähän, jossa rinovirusta sairastavilla havaittiin pienempi vasta-ainevaste ja suuremmat oireet lääkittyjen ryhmissä (joskin pienet koeryhmät), sekä tähän jossa myöskin rinovirusta sairastavilla todettiin lisääntynyt viruseritys aspiriinia saaneilla (tätä ei taas havaittu tuossa aiemmassa rinovirus –jutussa). Luin kaikista vain abstraktit. Kyllä sieltä muitakin tutkimuksia löytyi, mutta niissä näytti pääpaino olevan lääkkeen teholla (kuumeen alennus, voinnin paraneminen), eikä vaikutuksia sairauden kestoon tms. oltu ainakaan abstraktien mukaan katsottu. Lisäksi tuli vastaan tämä jossa kriittisesti sairailla potilailla oli havaittu kuumeen aggressiivisen hoidon olevan mahdollisesti haitallista (nosti kuolleisuutta). Tällaisen tutkimuksen vertailu ns. normitilanteeseen (otanko kuumelääkettä tavallisessa flunssassa vai en) ei tokikaan ole yksiselitteistä, mutta ihan mielenkiintoinen havainto tuokin.

Tässä vielä yksi revari aiheesta, kohtuullisen laaja ja monipuolinen, kiinnostuneille.

Eli eli, mitä tästä pitäisi päätellä?

Oma asiantuntemus ei nyt kyllä alkuunkaan riitä tekemään mitään suuria synteesejä (toisin kuin Lydall:illa). Vaikuttaa siltä että joitakin havaintoja on tehty, joiden mukaan kuumelääkkeet voivat vaikuttaa haitallisesti taudin kulkuun (mm. hidastaminen). Miten ”universaaleja” johtopäätöksiä tästä voi tehdä, vaikea sanoa. Oman perheen kuumelääkepolitiikkaan tuskin muutoksia tulee; joka tapauksessa lääkkeillä on sivuvaikutusriskinsä, eli ei niitä turhaan kannata käyttää, ja kuumeiselle mutta muutoin täysin hyvävointiselle lapselle en yleensä ole lääkettä antanut ennenkään. Tosin yhden kuumekouristuksen lapsella kokeneena olen nuoremmalle lapselle antanut helpommin kuumelääkettä, vaikka tiedän tutkimuksissa havaitun ettei tällä ennaltaehkäisevää vaikutusta ole, ja toisaalta että kuumekouristukset eivät ole vaarallisia. En kuitenkaan edelleenkään aio jättää kipeän oloista lasta lääkitsemättä; tärkeämpänä tavoitteena pidän kivun ja kurjan olon poistamista, vaikka tämäkin hyöty tulee punnita mahdollisia haittoja vasten. Lydall tosin tiesi kertoa että lapsella jolla on korkeakin kuume, ei ole kurja tai kipeä olo.

Joka tapauksessa Lydallin väitteelle "kuumelääkkeet vaikuttavat absoluttisen haitallisesti taudinkulkuun" ei näytä löytyvän perusteita.

No, se näistä luvuista. Loppukaneettimaisen maininnan ansaitkoot Lydallin anatomiantuntemus, jonka mukaan tyymus eli kateenkorva sijaitsee päässä. Ei sitten ole anatomiankaan kirjoja juuri tullut avattua.