tiistai 24. elokuuta 2010

Luku 14

No niin, kesälomat on lusittu ja sorvi pyörii jälleen. Näköjään sitten otin lomaa tästä projektista, muista projekteista ei lomaa herunut ja lisääkin pukkasi kuin Annelin faksiin - ihan pyytämättä ja yllätyksenä (ehhehe, pahoittelen vanhaa ja kulunutta vitsintynkää).

Mutta asiaan.


Luvun 14 otsikona on ”Vaccine myth number seven: immunity can be measured by the density of antibodies in the blood” eli immuniteettia voidaan mitata veren sisältämien vasta-aineiden tiheyden perusteella, ja luvussa käydään läpi “todisteita” siitä että rokotteet perustuvat immunologisesti väärään ajatukseen.


Lydall käy lyhyesti läpi immunologian historian yhden suuren ”oppiriidan”, jossa ns. saksalainen koulukunta väitti vastustuskyvyn perustuvan johonkin joka sijaitsee veressä (vapaana), kun taas ranskalainen koulukunta oli vakuuttunut vastustuskyvyn perustuvan soluihin jotka syövät vieraita tunkeutujia (fagosyytit). Lopulta havaittiin että molemmat ovat oikeassa – fagosyytit ovat vallan tärkeitä, mutta myös veressä olevat vasta-aineet tekevät oman osuutensa (aiheesta löytyy mm. täältä ja täältä). Lydallin mukaan vasta-aineteoria kuitenkin voitti, koska se voitiin kaupallistaa. Vasta-aineita opittiin valmistamaan, niiden mittaamistekniikat kehittyivät, ja huomattiin myös että niiden syntyä elimistössä on helppoa stimuloida. Ilkeät ja ahneet lääkefirmat näkivät tilaisuutensa tulleen, ja päättivät lähteä ratsastamaan näillä havainnoilla. Rokotteet perustuvat yksinomaan vasta-aineiden stimuloimiseen, ja rokotefirmat väittävät (Lydallin mukaan siis virheellisesti) että vain vasta-aineilla on merkitystä infektion torjunnassa, jos yksilö altistuu jollekin infektiiviselle agenssille. Fagosyytit unohdettiin, koska niitä ei voi valmistaa ja myydä, joten vain vasta-aineiden väitetään olevan merkityksellisiä.

En voi sanoa tietäväni mitä rokotefirmat väittävät, sillä olen loppujen lopuksi lukenut aika vähän heidän materiaaliaan koskien perusimmunologiaa, immuunivasteen muodostumista ja immunologista muistia, mutta olen lueskellut useampaa eri immunologian perusoppikirjaa, ja voin vannoa että yksikään, siis ei yksikään ole väittänyt että vain vasta-aineet ovat merkityksellisiä immuniteetin kannalta. Voin suositella Lydallille muutamaa oppikirjaa (vaikkapa tätä). Vasta-aineita on kuitenkin ollut paljon helpompi tutkia kuin soluja, joten niistä on todennäköisesti paljon enemmän tietoa, ainakin toistaiseksi.


Lisäksi voin pudottaa Lydallille uutispommin: jotta vasta-aineita muodostuisi, aika paljon on pitänyt tapahtua siellä immuunivasteessa ennen sitä! Vasta-aineet eivät vain synny tyhjästä, itsestään. Lydall kyllä väittää että tarvitsee vain ruiskuttaa jotain ainetta verenkiertoon, jolloin veri valmistaa vasta-aineita. Väärin. Vasta-aineita ei valmisteta veressä, itse asiassa oikeastaan mikään osuus immuunivasteen käynnistymisestä ei tapahdu veressä, vaikka ainakin yhden lopputuloksen (=vasta-aineet) voi sieltä mitatakin.
Vasta-aineita valmistaa yksi valkosolupopulaatio, B-lymbosyytit. Jotta B-solut alkaisivat vasta-aineita tuottamaan, pitää niiden stimuloitua. Jotta ne stimuloituisivat, tulee niiden sekä kohdata oma antigeeninsa (jota vastaan vasta-aineet tuotetaan), että saada stimulaatiota (eli apua) T-lymfosyytiltä (auttaja T-solu, eli Th eli T-helper). Jotta Th solu antaisi tätä stimulaatiota, on sen itsensä ensin pitänyt aktivoitua. Jotta Th solu aktivoituisi, on sille pitänyt esitellä sen omaa antigeenia sopivassa muodossa (esittely tapahtuu MHC-molekyylissä, antigeenia esittelevän solun toimesta, yleensä esittelevänä soluna toimii dendriittisolu, eli DC ja esittely tapahtuu organisoidussa imukudoksessa, esim. imusolmukkeessa). Jotta DC tätä antigeenia esittelisi, on sen pitänyt se ensin kohdata, nielaista, prosessoida, sitoa MHC-molekyyliinsä solun pinnalle, aktivoitua ja samalla vaeltaa sinne missä esittely & Th-solun aktivoituminen tapahtuu. Myös moni muu solutyyppi on aktivoitunut, on eritetty sen seitsemää(kymmentä) sytokiinia, kemokiinia ja ties mitä, monet reseptorit ovat toimineet signaalinvälittäjinä (mm. TLR) ja niin edelleen. Siis todella paljon on tapahtunut! Pahoittelen etten omaa kykyä kertoa tästä kaikesta selkeästi ja lyhyesti (koska en ole sitä itse niin täydellisesti sisäistänyt), mutta kiinnostuneille on varmasti tarjolla useita lyhyitä ja tiiviitä artikkeleita perusimmunologiasta ja immuunivasteen käynnistymisestä & toiminnasta; tässä yksi (jota en ole lukenut itse) ja tässä kaksi hieman vanhempaa juttua, jotka luin joitakin vuosia sitten.
Joka tapauksessa, jos vasta-aineita on syntynyt elimistön immuunijärjestelmän toimesta, on siellä tapahtunut paljon paljon muutakin. En tiedä olisiko mahdollista saada aikaiseksi tilanne että mikään muu osio ei aktivoituisi kuin vasta-ainetuotanto, mutta uskon sen olevan vähintäänkin himputin vaikeaa.

Siispä Lydallin kritiikki ontuu ja pahasti.

Lydall vetoaa taas luontoon: When a natural infection occurs, the formation of antibodies is only a part of the immune system’s response eli luontaisessa infektiossa vasta-aineiden muodostuminen on vain osa immuunivastetta. No niin se on rokotevasteessakin, joskin rokotevaste on hyvin usein (mutta ei aina!) luontaista infektiota heikompi ja myös lyhytkestoisempi (ja jos rokotevaste olisi luontaisen infektion kaltainen, olisivat sivuoireetkin todennäköisesti lähempänä luontaista infektiota).


Mutta mitä todisteita Lydalla tarjoaa tälle ”vasta-aineet eivät suojaa taudilta” teorialleen? Lydall käy hyvin yksityiskohtaisesti läpi kurkkumätää koskevia tutkimuksia noin vuodelta 1950. Yrittäessäni saada kokonaiskuvaa Lydallin pitkästä ja jossain määrin sekavasta selityksestä selaan kirjan lähdeluetteloa hieman epätoivoisena – onko kesän helle tosiaan pehmentänyt aivoni? Mutta ei, kyllä se nyt vain niin näyttää olevan että Lydallin viitteet numero 120, 124 ja 166 ovat kaikki sama viite (ja ilmeisesti myös viitteet 167-170 joiden kohdalla lukee vain itselleni uusi ilmaisu ”ibid.” josta Wikipediassa selitys). Tulee hieman absurdi olo kun lukee tekstistä peräkkäisiä lauseita, joissa on perässä eri viitenumerot, mutta kun tarkistaa luettelosta, on kaikkien kohdalla sama tutkimus. Onnistuisinkohan minäkin laajentamaan omien juttujeni viiteluetteloa samalla metodilla (*kieriskelee naurusta*)... Fully Referenced indeed.

Käytännössä Lydall siis viittaa tasan tähän yhteen jo tuttuun (toukokuun postauksessani mainittuun) tutkimukseen!
No, joka tapauksessa tarina menee suunnilleen niin että kurkkumätärokotteen tultua käyttöön, oli vallalla “vasta-aineiden kynnysarvoteoria”, jonka mukaan jos rokotettu yksilö muodosti vasta-aineita riittävästi, yli tietyn kynnysarvon, hän ei voinut sairastua kurkkumätään. Käytännössä havaittiin että moni rokotettu kuitenkin sairastui kurkkumätään, ja tutkimuksilla pyrittiin selvittämään, ovatko nämä sairastuneet sellaisia jotka eivät ole muodostaneet riittävästi vasta-aineita. Tämä oli siis oletusarvoteoria, mutta ikäväkseen tutkijat joutuivat toteamaan sen vääräksi. Osalla sairastuneista oli mittausten mukaan kynnysarvon ylittäviä määriä vasta-aineita, ja toisaalta moni sairastuneiden perheenjäsen (joka siis altistui tartunnalle), joilla ei ollut juurikaan vasta-aineita veressään, säästyi sairaudelta. Kynnysarvoteoria ei siis saanut tukea, ja Lydallin mukaan koko vasta-aineteoria osoitettiin tällä yhdellä tutkimuksella hevonkukuksi.

Katsoin jo tuolloin toukokuussa rokotekirjasta kurkkumätärokoteen suojakorrelaatit, en nyt jaksa niitä tähän toistaa, mutta on ihan selvä ettei vasta-ainetasosta yksinään voi päätellä suojan tasoa. Lisäksi vasta-aineita on monenlaisia: eri luokkia, ja alaluokkia. Osa on neutraloivia, osa opsonoivia, osa ties mitä. Eli pelkkä tautisepsifisten kokonaisvasta-ainepitoisuuksien määritys voi olla harhaanjohtavaa. Uskallan olla melkein varma että yllämainitun tutkimuksen tekoaikana ei osattu erotella kovinkaan hyvin erityyppisiä vasta-aineita, tosin voin olla väärässäkin.
Jälleen kerran on pakko kysyä miksi Lydall ei ole katsonut asiaa laajemmin, vaan kutistaa koko kysymyksen yhteen tutkimukseen, vaikka sitten useamman viitenumeron kautta? Jos toistaa ”maapallo on litteä” tarpeeksi monta kertaa, ehkä maapallosta tosiaan tulee litteä?

Mutta katsellaan tilannetta nyt vähän laajemmin. Vastaan kävelee varsin mielenkiintoinen juttu jossa käydään läpi se mitä tiedetään eri (käytössä olevien) rokotteiden suojakorrelaateista (correlates of protection), ja jossa todetaan toksiineja tuottavien bakteereiden (kuten kurkkumädän ja jäykkäkouristuksen) kohdalla
Correlates of protection are particularly clear for the class of toxin-producing bacteria (Table 2). Tetanus and diphtheria have been well studied, and the levels of antitoxin after vaccination that correspond to protection were established years ago. For both pathogens, a level of 0.01 mg/ml provides considerable protection, whereas a level of 0.1 mg/ml corresponds to virtually complete protection against the respective diseases (56, 65, 89, 100, 113), although more antibody may be required for diphtheria (92). Exceptional cases of diphtheria and tetanus occur despite high concentrations of antibodies, perhaps because of poor diffusion into sites of toxin production, but the illnesses are usually mild (13, 14, 34, 37, 65). Measurement of antitoxin in animals is preferable to in vitro methods, as the latter may also detect nonneutralizing antibodies (36).
Eli näiden kahden (runsaasti tutkitun) toksiinia tuottavan taudinaiheuttajan kohdalla yllämainitut pitoisuudet vasta-aineita korreloivat suojan kanssa, jälkimmäinen pitoisuus (0.1 mg/ml) tarjoaa hyvän suojan, mutta ei 100%:sta sillä harvinaisia tapauksia raportoidaan korkeasta vasta-aineipitoisuudesta huolimatta, mahdollisesti siksi että vasta-aineet eivät ole päässeet siirtymään toksiinintuotantopaikalle, mutta yleensä nämä tapaukset ovat lieviä. Antitoksiinimäärien mittaus on suositeltavaa tehdä eläinkokeilla, sillä in vitro (=koeputki) menetelmät saattavat mitata myös ei-neutralisoivia vasta-aineita (jotka siis eivät suojaa).


Lydallin mukaan ei ole kertakaikkiaan mitään todisteita siitä että vasta-aineiden määrällä olisi mitään merkitystä tautisuojan kannalta. Jos näin on, haluaisin esittää kaksi kysymystä.


1. Miksi kurkkumädän hoidossa käytettävä antitoksiini (eli toksiinia vastaan eläimessä, yleensä hevosessa, tuotetut vasta-aineet) näyttää toimivan, edellyttäen että siinä on riittävä määrä vasta-aineita? Rokotekirjasta viitteeksi tälle mm. tämä (jota ei harmikseni saa netistä ainakaan ilmaiseksi) ja tämä joka tosin ei ole Tanskalainen alkuperäisjuttu, hehe (wau, ilmeisesti eka satunnaistettu tutkimus, joskaan ei sokkoutettu). Kyseisen hoitomuodon alkuvaiheista voisi ilmeisesti lukea kirjasta, joka esitellään mm. täällä.
2. Miksi eläinpuolella on ihan selvää että vastasyntyneet vasikat ja varsat (ja monet muut eläimet) tarvitsevat hyvälaatuista kolostrumia (eli ternimaitoa, joka sisältää erityisen paljon juurikin vasta-aineita) selviytyäkseen? Aiheesta mm. täällä, täällä ja täällä sekä täältä. Jos vasta-aineiden määrällä ei ole mitään merkitystä, pitäisi olla ihan sama mitä litkua varsoille ja vasikoille juotetaan, kunhan se sisältää riittävästi energiaa ja ravintoaineita. Ehkäpä Lydall juottaisikin eläinlapsosille olemattomiin laimennettua ternimaitoa?


Mutta jos unohdetaan hetkeksi se, onko vasta-aineet suojaavia vai eivät, ja keskitytään oleellisempaan kysymykseen (jota Lydall ei kyseisessä luvussa käsittele lainkaan!): mikä on kurkkumätärokotteen teho? Rokotekirjasta löytänen parhaan yhteenvedon asiasta.
Ensinnäkin, kontrolloituja kliinisiä kokeita asiasta ei ole tehty (tässä suhteessa lisensoinnin vaatimustaso on ainakin noussut). Sen sijaan useita havainnointitutkimuksia löytyy, linkitän tähän osan näistä. Tässä yksi, jossa Halifaksin alueen epidemiassa vuosina 1940-1941 havaittiin rokottamattomien ilmaantumisosuudeksi (attac rate, katsoin suomennoksen täältä joka olikin muuten hyvä löytö!) 2027 / 100 000 kun rokotettujen vastaava oli 296,6 / 100 000, taulukko 4 (rokotekirjassa asia oli ilmaistu: ”the monthly incidence of diphtheria fell to 24.5 per 100,000 population, about one seventh of the rate of 168.9 per 100,000 in the unimmunized during that same period” eli kuukausittainen ilmaantuvuus oli rokotetuilla 24.5, noin seitsemäsosa rokottamattomien ilmaantuvuudesta joka oli 168,9 / 100 000). Tästä osoitteesta http://www.jstor.org/pss/20350112 (jostain syystä suora linkitys toimii epäluotettavasti, mutta jos ei toimi, kopypastatkaa osoitekenttään) löytyvästä jutusta selviää, että Englannissa vuonna 1943 (vai 1944?) kurkkumädän esiintyvyys oli parin viimeisen vuoden aikana laskenut selvästi (laajamittaiset rokotukset alkoivat 1940), ja ilmaantuvuus oli rokottamattomilla noin 4 / 100 000, rokotetuilla noin 1 / 100 000, ensimmäisten kuolleisuus tautiin oli noin 25 kertaa suurempi kuin jälkimmäisten. Mainittakoot että samassa raportissa käsitellään myös muita Euroopan maita, joilla ei mennyt yhtä hyvin, esim. Ranskassa esiintyvyys oli jyrkässä nousussa (rokotukset olivat sielläkin alkaneet mutta tuosta ei käy ilmi miten laajamittaisia ne olivat olleet, kouluikäisten rokotukset mainittiin). Yemenin alueella sattuneessa epidemiassa todettiin tapaus-verrokkitutkimuksella kolmen annoksen DTP rokotetta olleen tehokkuudeltaan 87,3% (A case—control study showed that vaccination with DPT was protective (P = 0.03) with an efficacy of 87.3% (95% confidence interval, 32.2-99.5%), among those who had received 3 or more doses. Aika laaja luottamusväli tokikin). Neuvostoliiton alueelta on myös useita juttuja: Ukrainassa kolmen annoksen tehoksi todettiin 98,2% (The effectiveness of three doses of diphtheria vaccine was 98.2% (95% confidence interval: 90.3-99.9) ja Moskovan alueella 97% (The vaccine effectiveness for three or more doses was 97% (95% confidence interval: 94.3-98.4). Tässä on katsottu annettujen annosten määrän vaikutusta.
Rokotekirjan yhteenvedossa todetaan ”Thus it appears that the effectiveness of diphtheria toxoid is high although not 100%.”, vaikuttaa siis siltä että kurkkumätätoksoidi on tehokas, vaikkakaan ei 100% tehokas (no mikäpä rokote olisi?).


Lydall vetoaa myös tuhkarokkoon: lapset jotka kärsivät geneettisestä sairaudesta, jonka vuoksi he eivät muodosta lainkaan vasta-aineita, sairastavat tuhkarokon ”ihan normaalisti” ja muodostavat sille vasteen. Joku muu kuin vasta-aineet on siis vastuussa suojasta, viitteenä tämä juttu ja tämä kirja. Kumpaakaan en saa käsiini, joten kalastelen Pubmedistä eikö aiheesta tosiaan mitään uudempaa löydy? Muutama raportti tuhkarokosta hypogammaglobulinemia (=vasta-aineita vähän) –potilailta: tässä ja tässä, kummassakin vakavat seuraukset, joskin esiintyyhän niitä tuhkarokkotapauksissa ihan terveilläkin. Tässä katsotaan vasta-aineiden merkitystä virusinfektioissa laajemmaltikin, suosittelen! Näkökulma on kylläkin infektiosta selviytyminen, eikä infektion jälkeinen suoja uusintainfektioille (joka on relevantimpi asia rokotteiden kannalta), mutta vaikuttaa siltä että vasta-ainepuutteiset ovat ihan selväsi suuremmassa riskissä sairastua infektiotauteihin terveisiin verrattuna, enkä näe Lydallin antamalla ”todisteella” kerrassaan mitään järkeä vaikka uskonkin että vasta-ainepuutoksinen potilas joka tuhkarokkoinfektiosta selviää saa toki suojan infektiosta, jos soluvälitteinen puoli pelaa normaalisti. Koska Lydall ei täysin näytä käsittävän mikä loppujen lopuksi antaa suojan taudille (joko sairastamisen tai rokottamisen jälkeen), voin sen nyt tässä paljastaa. Kyseessä on ilmiö nimeltä immunologinen muisti, ja siihen vaikuttaa sekä B-solu että T-solupuoli. Siis molempien, sekä soluvälitteisen, että vasta-ainevälitteisen immuniteetin yhteistyö. Riippuu taudista, kumpi on merkityksellisempi, mutta mitään vasta-aineimuistia ei taida voida syntyä yksinään, ilman soluvälitteisen puolen muistia (vai voisikohan ns. T-riippumattomiin antigeeneihin syntyä pitkäaikainen B-solumuisti, mietin mutta juuri nyt en jaksa etsiä vastausta). Soluvälitteistä puolta voidaan kyllä pitää tärkeämpänä, sillä jos T-solupuoli ei toimi kunnolla, ei B-solupuolikaan toimi, ja silloin yksilö on totisesti pulassa (esim. sairaus nimeltä SCID). B-solupuolen toimimattomuus ei vaikuta T-solupuoleen, ja yksilö ei ole ihan niin pahassa pulassa, varsinkaan nykyhoidoilla johon kuuluu jatkuva gammaglobuliinien korvaushoito.


Lydallin tapa ottaa yksi tauti esimerkiksi ja yleistää kaikkiin infektiotauteihin on suoraan sanottuna käsittämätön. On tauteja joissa vasta-aineiden muodostuminen on ihan selvästi tärkeä tekijä suojan kannalta (esim. bakteeritoksiinien neutralointi vasta-aineilla), ja toisaalta taas tauteja joiden kohdalla soluvälitteinen immuunivaste on merkityksellisempää (esim. solun sisällä asustelevat mykobakteerit). Toistaiseksi rokotteilla ollaan oltu selvästi parempia stimuloimaan vasta-ainetuotantoa, eli rokotteet sellaisia tauteja vastaan jotka tarvitsisivat enemmän soluvälitteistä vastetta ovat olleet teholtaan heikompia.


Katsotaan vielä mitä rokotekirja sanoo tuhkarokosta. Ensinnäkin luontainen infektio:
Recovery from infection is associated with the production of serum and secretory antibodies[55,62–70] as well as the establishment of cellular immunity.[58,59,71–77] Although subclinical infection with boosting of antibody may occur with subsequent exposure,[63,65] immunity after natural infection is believed to be lifelong.[7,78]
Eli infektiosta paranemisen aikana tuotetaan seerumiin sekretorisia vasta-aineita, ja myös soluvälitteinen immuniteetti muodostuu. Subkliinisiä infektioita, jotka tehostavat vasta-aineivastetta, voi esiintyä altistumisen yhteydessä, mutta luontaisen infektion jälkeinen immunitetti on ilmeisesti elinikäinen.
Mitä tapahtuu rokottamisen jälkeen?
The immune response after successful vaccination is similar in almost all respects to that noted after natural infection. Although the interval between vaccination and an immune response is a few days shorter than that observed after natural infection,[12] immunization induces both humoral[22,65,68,70,257] and cellular[74–76] immunity and the production of interferon.[449–451].
Eli immuunivaste onnistuneen rokotuksen jälkeen on hyvin samankaltainen luontaisen infection kanssa. Rokotuksen jälkeen immuunivaste käynnistyy pari päivää nopeammin kuin infektion jälkeen, ja rokote indusoi sekä humoraalisen (eli vasta-ainevälitteisen) ja sellulaarisen (eli soluvälitteisen) vasteen, sekä interferonituotannon.
Lisäksi
Laboratory evidence of immunity is most conveniently documented by use of antibody assays because tests for cell-mediated immunity are not standardized. However, even with antibody assays, results of studies on vaccine-induced immunity may vary depending on the sensitivity of the antibody assay used.[63–65,78,267–273,452–460] Although the presence of antibodies detected by HI, ELISA, or CF correlates with immunity, Nt antibodies are probably most important in clinical protection.[2,3,63,78,277]
Eli immuniteettia voidaan todentaa laboratoriossa parhaiten vasta-ainemittauksilla, koska soluvälitteisen immuniteetin testejä ei ole standardoitu (=tätä puolta ei vielä osata tarpeeksi hyvin). Kuitenkin myös vasta-ainetesteillä rokoteimmuniteetin tutkimusten tulokset voivat vaihdella, riippuen käytetyn vasta-ainetestin herkkyydestä. HI, ELISA ja CF-testeillä havaitut vasta-aineet korreloivat immuniteetin kanssa, mutta neutraloivat vasta-aineet ovat kuitenkin todennäköisesti tärkeimpiä kliinisen suojan kannalta.


Lydall myös paljastaa yrittäneensä etsiä tutkimuksia joissa olisi varmistunut se, että tietty vasta-ainepitoisuus poliorokotuksen jälkeen oikeasti antaisi kliinisen suojan tautia vastaan, mutta ei ole onnistunut löytämään yhtäkään tutkimusta. Rokotekirjasta silmäillessäni löydän mielenkiintoisen tiedon: myös poliossa on testattu gammaglobuliinihoitoa, tai oikeastaan ennaltaehkäisyä. 54 000 lasta, joista puolet sai gammaglobuliinia ja puolet blacebona gelatiinia, seurattiin polion esiintyvyyden suhteen, ja paralyyttisen poliomyeliitin esiintyvyys laski gammaglobuliinia saaneilla noin 80%, lähde, jota en valitettavasti pääse tarkistamaan (ja pelkät prosenttiluvuthan eivät ole kovin hyvä keino arvioida mitään dataa, harmi ettei kirjassa ole kunnolla esiintyvyystietoja). Huomatkaa että kyseessä on 5 raporttisarjan 4. osa. Valitettavasti gammaglobuliinit (ts. vasta-aineet) eivät ole kovin pitkäikäisiä joten suoja oli lyhytaikainen (noin 8 viikkoa), eikä hoitoa tietenkään voi soveltaa kansanterveydellisenä ehkäisykeinona. Myös maternaaliset vasta-aineet (äidiltä raskauden aikana saadut) antavat lyhytaikaisen suojan syntymän jälkeen. Kirjassa mainitaan pariinkin otteeseen neutralisoivien vasta-aineiden korreloivan suojan kanssa, ja vasta-ainetiitteriä yli 1:8 pidetään ns. surrogaattimarkkerina suojatehosta rokote-arvioinneissa, mutta en onnistu silmäilemällä löytämään tälle mitään viitettä, enkä ehdi lukea koko lukua sanasta sanaan. Entäpä kliiniset kokeet rokotteen tehosta, niitä ei ole vai?
Salkin inaktivoidun rokotteen ensimmäinen kliininen koe on raportoitu ilmeisesti tässä, enkä nyt löydä tekstin alkuperäisversiota (täältä sen voisi ilmeisesti ostaa), mutta tässä näyttää olevan hieman uudempaa esittelyä kyseisestä kokeesta. Aika iso, sanoisin. Muita kliinisiä kokeita / raportteja rokotteen tehosta löytyy mm. täältä, täältä, täältä ja täältä, lisää löytyy Pubmedissä. En lukenut raportteja ja etsinyt sitä onko niissä miten tarkkaan seurattu vasta-ainepitoisuuksia ja niiden korreloimista suojan kanssa, mutta joka tapauksessa näyttää siltä että suojatehosta on saatavilla aika monta kliinistä koetta. Eikö Lydall vain onnistunut löytämään niitä?

Mutta voiko luontaisen infektion aikaisia tapahtumia edes verrata rokote”infektioon” ja sen tavoitteisiin (kuten Lydall monesti tekee)? Onko taudista parantuminen immuunivasteen näkökulmasta sama kuin taudin ehkäisy? Eli siis tarvitaanko taudista eroon pääsemiseen samoja tekijöitä / immuunivasteen osasia kuin taudin ehkäisyyn tarvitaan, siis siihen että ei edes sairastu? Ei välttämättä.

Mihin perustuu se että sairastettuaan taudin X ihminen ei sairastu siihen enää toistamiseen? Mikä on siis se suoja jonka luontainen infektio jättää? Hyvä kysymys, eikä tätä välttämättä kovin hyvin vielä tunneta ainakaan kaikkien infektioiden osalta, immunologinen muisti on vielä osittain (paljonkin?) huonosti ymmärretty (tulipa aiheesta vastaani aika mielenkiintoisen oloinen (”ei-ortodoksinen”?) juttu joka pitänee lukea joskus, laitetaan tähän vähintäänkin itselle ylös), mutta jotain sentään tiedetään. Asiaa rokotteiden osalta penkoessani törmäsin aivan loistavaan juttuun, joka näyttää olevan jopa ilmaiseksi saatavilla, suosittelen lämpimästi. Jutussa käsitellään hieman myös yllämainittua tuhkarokkoa, ja sitä että vasta-ainetasojen on havaittu korreloivan suojan kanssa, mutta infektion ollessa päällä (mukaan lukien elävän heikennetyn rokoteviruksen aiheuttama infektio) soluvälitteinen puoli on todella tärkeä infektiosta paranemiselle. Lisäksi siinä selvitellään vasta-aineiden ja niiden määrän merkitystä, onko suoja absoluuttinen vai suhteellinen, ja mikä merkitys vasta-aineen laadulla on. Joskus vasta-aineet ovat ns. surrogaatteja – eivät ehkä itse kovin merkityksellisiä suojan kannalta mutta helpon mitattavuuden takia niiden perusteella pyritään päättelemään rokotteen stimuloimasta suojasta jotain (koska vasta-aineita ei muodostu yksinään). Jutussa käsitellään myös muita kuin vasta-aineita suojan mittareina.

Luvun loppu menee Lydallilta taas tutun kaavan mukaan. Uuden Seelannin tuhkarokkoepidemioissa puolet sairastuneista oli rokotettuja (ei viitettä, eikä mitään sairastuneisuuslukuja), ja sen yhteydessä tuli todistettua se että rokotetut sairastuvat vanhempina (=vakavammat seuraukset) ja sitä paitsi isorokkorokotekaan ei oikeasti toiminut yhtään. Kaiken takana on salaliitto.


Tällä kertaa taidan jättää tarinan tähän yhteen lukuun, kun tämä venyi näin pitkäksi. Mutta jatkan tästä samantien uuteen lukuun ja yritän palata asiaan, kunhan töiltä ehdin. Tenttiinkin pitäisi lukea, hui.