perjantai 29. huhtikuuta 2011

Luvut 23-24

Meinasi tämän kuun postaukselle käydä jo köpelösti kun töissä on hieman hektistä ja puutarha heräilee liiankin nopeasti, mutta pääsiäinen pelasti aikataulun ja ehdin kuin ehdinkin vielä huhtikuun puolelle.

Luvun 23 otsikko on “Crime, autism and learning disabilities” eli rikos, autismi ja oppimisvaikeudet, ja luku saattaapi olla ainakin tähän mennessä koko kirjan hilpeintä luettavaa. Lydall aloittaa kertomalla tarkkaavaisuushäiriöistä ja lievistä aivojen toimintahäiriöistä, jotka ovat pojilla paljon yleisempiä kuin tytöillä. Monet käytöshäiriöt johtuvat lievästä aivovauriosta. Poikavauvat ovat paljon alttiimpia DTP:n aiheuttamalle vakavalle aivovauriolle (aihetta käsiteltiin aiemmin). Niinpä poikavauvat ovat ihan varmasti alttiimpia myös lieville aivovaurioille. Ymmärtänette mihin tämä johtaa: rokote > lievä aivovaurio > ADHD ja muut sen sellaiset käytöshäiriöt.

Lydall viittaa Gordon Serfontein -nimiseen australialaiseen lastenlääkäriin, joka on kirjoittanut kirjan The Hidden Handicap: Dyslexia, Hyperactivity and Behavioral disorders in children (1989). Oletan että tämä kirja on uudempi versio tuosta. Lydall on lainannut useamman pätkän kirjasta, ja niistä yhdessä todetaan tarkkaavaisuushäiriöiden (attention deficit disorders) olevan erittäin yleinen vaiva jonka insidenssin on pojilla arvioitu olevan 5-20%, ja noin 90% ADD-lapsista on poikia. Hmmm, mikähän on hieman uudempi käsitys aiheesta? Selailen hieman uusimpia revareita aiheesta (joka on siis ennestään erittäin vieras itselleni), ja vaikuttaa siltä että ”pelkkiä” ADD juttuja ei tartu haaviin vaan puhutaan ennemminkin ADHD –yhdistelmästä, jossa pääoireena voi olla joko tarkkaavaisuushäiriö, hyperaktiivisuus, tai yhdistelmä näistä. Mm. tämän ja tämän jutun johdannossa tehdään yleiskatsaus ADHD:n esiintyvyyteen ja sukupuolijakaumaan. Jutuissa puhutaan prevalenssista, joka on eri asia kuin insidenssi, ja ihmettelen miksi Serfontein puhuu tässä yhteydessä insidenssistä, sillä prevalenssi on ADHD:n kaltaisten pääosin pysyvien diagnoosien kanssa mielenkiintoisempi luku. Molemmissa jutuissa mainitaan esiintyvyyden arvioinnin olevan varsin vaikeaa, koska kyseessä on ns. ”käyttäytymisongelma” (behavioural disorder) ja määritelmät sekä diagnosointi-kriteerit vaihtelevat. Diagnoosille on ilmeisesti on olemassa jotkut ”viralliset” kriteerit (”DSM-IV criteria”), ja tämän mukaan 8-15 vuotiaista USA:laisista lapsista vajaa 9% kärsii ADHD:stä. Ylipäänsä eriintyvyys-arviot näyttävät vaihtelevan 3-10% välillä, ja vaiva tosiaan on pojilla yleisempi, mutta Serfonteinin väittämä sukupuolijakauma 1 : 9 (tytöt : pojat) ei näiden juttujen perusteella ole niin vinoutunut, vaan pikemminkin 1 : 2-3, ja tuossa jenkkiaineistossa (8-15 vuotiailla) pojilla esiintyvyys oli vajaa 12%, tytöillä reilu 5%.

Lydall myös kertoo (viitaten Serfonteinin kirjaan) että jos epäidenttisellä kaksosella on ADHD, on toisen kaksosen AHDH-riski vain pieni, mutta jos identtisistä kaksosista toisella on ADHD, on toisellakin se varmasti. Kulmakarvani nousevat kattoon; ihanko totta? Jos näin olisi, olisi kyseinen ”tauti” lähes yksinomaan geneettinen. Pikainen etsintä tuo lisäinfoa. Tässä todetaan toisen identtisen kaksosen riskin olevan 72-83%, mikä on toki korkea, mutta ei 100%. Tässä varsin mielenkiintoisen oloinen kaksos-tutkimus jossa on pyritty selvittämään geenien ja ympäristötekijöiden suhdetta, ja josta löydän myös maininnan asiasta; geenien vaikutuksen ADHD:n arvioidaan olevan 80-90%. Lydall pohtii perinnöllisyyden osuutta ja toteaa ”There would not have been a huge upsurge of behavioural problems in children in recent decades if it were solely an inherited condition” eli jos käyttäytymisongelmat olisivat yksinomaan perinnöllisiä, ei niiden esiintyvyys olisi räjähtänyt viime vuosikymmenien aikana. Niin, onko käyttäytymisongelmien esiintyvyys todella räjähtänyt viimeisten vuosikymmenien aikana? Jos kysyy vaikkapa mummoiltani, on vastaus varmaankin: kyllä! Mutta katsotaan nyt vaikkapa tätä puheilla olevaa ADHD:tä, josta löydän varsin mielenkiintoisen jutun aihetta liipaten. Kyseisessä meta-analyysissä saatiin aikuisten ADHD:n ”yhteisprevalenssin” arvioksi 2,5%, mutta aineistossa oli runsaasti ns. heterogeenisyyttä, eli eri tutkimusten tulokset vaihtelivat paljon. Discussiossa mainitaan että DSM-IV kriteereitä noudattaneet tutkimukset ovat havainneet aikuisten ADHD-prevalenssin olevan 1-7,3%, riippuen aineistosta (yleensä kohdepopulaatio on ollut hyvin rajattu, kuten yliopisto-opiskelijat, vangit, tms. eli tulos ei välttämättä ole suoraan sovellettavissa koko populaatioon). Tässä useammassa maassa toteutettu prevalenssitutkimus, jossa ikähaarukka oli 18-44 vuotta ja keskimääräinen esiintyvyys oli 3,4% (vaihteluväli 1,2-7,3%). Nämä luvut sopivat hyvin yhteen sen tiedon kanssa, että ADHD-diagnoosi on kohtuullisen pysyvä, mutta osa lapsista ns. menettää diagnoosin iän karttuessa; pysyvyyden on seurantatutkimusten mukaan arvioitu olevan 4-66% (tuo aikuisten prevalenssia koskenut meta-analyysi mainitsi tällaisen haarukan), joskin tässä jutussa sen mainittiin olevan 60-80%, eli kohtuullisen suurta vaihtelua on arviossa. Meta-analyysin diskussiossa oli varsin mielenkiintoista pohdintaa mm. sukupuolijakaumasta; siinä mm. mainittiin että tyttöjen oireita ei ehkä koeta kovin häiritseviksi lapsena, jolloin diagnoosi jää tekemättä, mutta myöhemmin aikuisina naiset hakeutuvat itse selvittämään oireitaan, mikä saattaa selittää sitä että naisten osuus näyttää nousevan vanhemmissa ikäryhmissä. Lisäksi on havaittu selvä ero siinä, kysytäänkö oireista vanhemmilta, vai ”potilailta” itseltään: vanhempien raportointiin perustuen  ADHD:n pysyvyys oli 5-9 kertaa suurempi kuin itse-raportointiin perustuen, ja vanhempien raportoinnit myös yleensä ilmoittivat suurempia ”toiminnallisia vajavuuksia” kuin itse-raportoinnit. Mielenkiintoista – onko osa ongelmasta vanhempien korvien välissä, mietin kieli poskessa.

Mutta vaikuttaa siis siltä että ainakaan ADHD:n esiintyvyys ei ehkä olekaan ”räjähtänyt” viime vuosikymmeninä kuten Lydall väittää, sillä aikuisistakin löytyy paljon diagnoosi-kriteerit täyttäviä henkilöitä jos vain etsitään.

Yhdessä Serfonteinin kirjasta lainatussa kohdassa sivutaan myös potentiaalisia syitä tarkkaavaisuusongelmille, ja mainitaan että raskausaika ja synnytyksen aikaiset tapahtumat tulevat ensimmäisenä mieleen tämänkaltaisissa ongelmissa. Synnytysvaikeuksia kokeneet lapset eivät kuitenkaan ole suuremmassa riskissä saada myöhemmin ADD diagnoosia, joten ne eivät (Serfonteinin mukaan) näytä olevan ongelman syynä. Lainaus loppuu tähän, ja Lydall vetää yhteen: syy on siis synnytyksen jälkeisissä tapahtumissa – rokotuksessa. Ihmettelen minne se tiineysaika jäi? Aiheesta löytyy mm. tässä, tässä ja tässä, eli äidin raskaudenaikainen tupakointi näyttää lisäävän ADHD-riskiä, mahdollisesti myös alkoholin (tai kannabiksen) käyttö. Lisäksi ennenaikaisuus (erityisesti jos syntymäpaino on pieni) vaikuttaa olevan riskitekijä. Vastoin Lydallin väitettä kyse ei siis olekaan pelkästään synnytyksen jälkeisistä tapahtumista. ADHD:n potentiaalisista ympäristöriskitekijöistä lisää laajemmin mm. tässä.

Kiinnitän huomiota siihen, että yhdessäkään Serfonteinin kirjasta lainatussa pätkässä ei mainita sanaakaan rokotuksista. Google tai Pubmed ei tuo lisävalaistusta, eli en löydä mitään, joka paljastaisi myös Serfonteinin olleen sitä mieltä että rokotukset ovat yksi ADHD:n pääsyy. Mietityttää, mainitaanko hänen kirjassaan rokotuksia lainkaan. Mutta Lydallin mukaan olisi parasta jos vain hylättäisiin ADHD:n perimmäinen aiheuttaja; rokotukset. Jep jep.

Lydall puhuu myös autismista, ja tietää – toisin kuin aiheen tutkijat – mistä se aiheutuu: “Autism can be caused by an inherited faulty gene, a bang in the head, or encephalitis, which in turn can be caused by a natural infection or by a vaccine.” eli autismin aiheuttajana voi olla peritty geenivirhe, isku päähän tai infektion / rokotteen aiheuttama enkefaliitti. Wow! Kai Lydall on julkaissut mullistavien tutkimustensa havainnot (*lievää sarkasmia*)? Lydall mainitsee että aiemmin autismi oli hyvin koulutettujen ”intellektuellien” perheiden (ts. heidän lapsiensa) sairaus (mikä johti alkuperäiseen ”jääkaappiäiti”-teoriaan). Tällöin DTP-rokote oli tarjolla vain tämänkaltaisien perheiden lapsille. Myöhemmin, kun DTP-rokote tuli kaikkien saataville, autismista tuli koko kansan tauti. Missään nimessähän ei voi olla kyse siitä että hyvin koulutetut vanhemmat pääsivät aikoinaan helpommin tutkimuksiin, jolloin heidän lastensa autismi-oireilu sai nimen, kun taas heikomman koulutustason (ja sitä myöten todennäköisesti heikomman tulotason) perheet saivat selvitä oireilevan lapsensa kanssa ilman diagnoosia.

Tämä autismin genetiikkaa käsittelevä revari vetää johdannossa hieman yhteen autsimin ”taustalöydöksiä” ja mainitsee että sosioekonomisella statuksella tai etnisellä taustalla ei ole havaittu olevan vaikutusta autismin esiintyvyyteen. Infektioista sikiöaikaisen vihurirokko-tartunnan tiedetään olevan potentiaalinen autismin aiheuttaja (jossain määrin ironista, ottaen huomioon että MPR-rokote, jonka väitetään aiheuttavan autismia, ehkäisee siis tunnettua autismin aiheuttajaa). Tiettyjen tunnettujen geenivirhe-syndromien (kuten tuberoosiskleroosi ja Fragile X –syndroma) yhteydessä esiintyy usein autistisia käyttäysymisoireita. Mutta valtaosalla autisteista ei ole mitään tunnettua syytä taustallaan, eli syy on vielä pitkälti yksi iso kysymysmerkki. Geneettiset tekijät ovat kuitenkin vahvasti listalla mukana, ja ainakin 10 eri geenin arvellaan yhteisvaikuttavan autismi-kirjon taustalla. Sisarus-tutkimusten perusteella autsistisen lapsen sisaruksilla esiintyvyys on 2-8%, mikä on paljon suurempi kuin ”yleisesiintyvyys”. Kaksostutkimuksissa on havaittu yli 60%:n ”yhtäpitävyys” (concordance) eli jos toisella kaksosista on autismi, on toisellakin se hyvin usein (mutta ei kuitenkaan läheskään aina).

Ja koska autismista on puhe, nostaa Lydall luonnollisesti esiin rohkean ja uskaliaan herra Wakefieldin. Oi voi. Wakefield-saga on täyttänyt internetin bittiavaruutta jo niin paljon että päätin jättää paukut sen osalta muualle. Lyhyt yhteenveto: kyseinen gastroenterologi julkaisi vuonna 1998 Lancetissa tapauskertomus-sarjan jossa esiteltiin 12 lasta, joista usealla autismi oli puhjennut about MPR-rokotuksen jälkeen ja joista osan suolistosta oli tutkimuksessa löydetty tuhkarokko-rokotevirus. Teorian mukaan rokotevirus aiheuttaisi suolistoinfektion, joka puolestaan päästäisi jotain myrkkyjä suolistosta läpi, mikä aiheuttaisi aivovaurion ja autismin.  Jutun Pubmed-linkki tässä. Juttu aiheutti melkomoisen media-myrskyn (”MPR-rokote aiheuttaa autismia”), ja poiki useita epidemiologisia tutkimuksia. Lisäksi juttuun liittyy paljon epäselvyyksiä, mm. metodologiaa on epäilty (mikään toinen riippumaton ryhmä ei ole onnistunut toistamaan löydöksiä suolistosta löytyvän tuhkarokkoviruksen osalta), näytteidenkeruumenetelmän ja valittujen tutkimusten eettisyyttä ja lääketieteellisiä perusteita kyseenalaistettu sekä mielenkiintoisia taloudellisia kytkyjä havaittu (Wakefield sai rahoitusta lakimieheltä jonka tavoitteena oli nostaa ryhmäkannet rokotefirmaa vastaan). Kaiken kukkuraksi potilasdataa ilmeisesti väärennettiin mm. sen osalta koska ensimmäiset autismin oireet havaittiin (suhteessa rokotukseen). Wakefieldin toimet joutuivat lopulta GMC:n tutkittavaksi, ja lääkärinlupahan siitä meni. Lopulta Lancet veti alkuperäisen tutkimuksen takaisin; kirjoittajista 10 oli jo aiemmin vetäytynyt jutusta ja sen johtopäätelmistä. Aiheesta voi lukea tarkemmin mm. suomeksi täältä (useampi osa), enkuksi täältä (useampi osa), täältä, täältätäältätäältäja BMJ:n sivuilta täältätäältätäältätäältä ja lukemattomista muista lähteistä ympäri äänternettiä.

Mutta Lydallille Wakefield on urhea sankari.

Lydall nostaa esiin myös tämän tanskalaisen tutkimuksen joka Lydallin mukaan melkein vertaa rokottamattomia ja MPR-rokotettuja lapsia toisiinsa. Tutkimuksessa katsottiin ns. henkilövuosia, eli verrattiin rokottamattomia henkilövuosia rokotettuihin henkilövuosiin. Lasten 1-vuotis syntymäpäivän ja rokotuksen välinen aika oli mukana rokottamattomien henkilövuosissa, ja Lydallin mukaan tämän kikkailun avulla tulokset vääristettiin siihen suuntaan, ettei MPR aiheuttaisi autismia. Mikä Lydalli mukaan on omituinen tulkinta koska autismia esiintyi 1 / 6264 rokotettu henkilövuosi ja 1 / 9101 rokottamaton henkilövuosi, jolloin autismia oli siis 50% enemmän rokotetuilla, mutta silti ”rokoteteollisuus” käyttää tätä tutkimusta todisteena siitä ettei MPR aiheuta autismia. Lydallin mukaan tämä tutkimus tukee hypoteesia, että suurin osa autismista ei aiheutu MPR-rokotteesta, mutta osa aiheutuu. Jostain syystä epäilen Lydallin laskuoppia.

Katsotaanpa siis alkuperäistä juttua. Siinä oli mukana (lähes) kaikki Tanskassa syntyneet lapset vuosilta 1991-1998, ja mitä ilmeisimmin Tanskassa on aika massiiviset rekisterit, joiden avulla lasten rokotestatus sekä erilaiset sairaus-diagnoosit (kuten autismi-kirjon diagnoosit) voitiin selvittää (*jossain määrin kade*). Mukana oli kaikkiaan reilu 500 000 lasta, joita seurattiin 1-vuotis syntymäpäivästä alkaen, siihen asti kunnes he mahdollisesti saivat autismi-kirjon diagnoosin (738 lasta) tai jonkun ”kehitysvamma”-diagnoosin, kuten tuberoosiskeloosi yms. tai raskauden aikaisen vihurirokko-diagnoosin (nämä yht. 45 lasta), tai muuttivat / kuolivat (yht. 5028 lasta). Kaikki lapset olivat aluksi rokottamattomien ryhmässä, ja siirtyivät rokotettujen ryhmään siinä vaiheessa kun he saivat rokotteen; näinpä siis jokaisen lapsen seurannan alkuaika laskettiin rokottamattomiin henkilövuosiin, kuten Lydall mainitsi. Mutta oliko rokotetuilla tosiaan 50% enemmän autismia? Ilmeisesti Lydallilta on jäänyt katsomatta taulukko numero 1, joka antaa ns. raakadataa. Rokotettuja lapsia oli kaikkiaan 440655, ja rokottamattomia 96648 (rokotekattavuus siis noin 82%, ei eroa sukupuolijakaumissa). Rokotetuista lapsista 269 (0,061%) sai autismi-diagnoosin seurannan aikana, joku muu autismi-kirjon diagnoosi napsahti 352 (0,0799%) lapselle (kaikkiaan siis 621=0,14%). Vastaavat luvut rokottamattomien kohdalla: 47 (0,0486%) ja 70 (0,0724%) (yht. 117= 0,12%). Ei nyt iiiiiiihan näytä siltä että rokotetuilla olisi ollut 50% enemmän autismia, vaikka %-luku inansa isompi onkin (ei tilastollista merkitsevyyttä). Varsin huvittavasti Lydall petaili hieman ennen tutkimuksen esiin vetämistä tulosten tulkintaa toteamalla: "A comparative study is likely to find that there is a slightly higher number of cases of autism in the vaccinated group, and the vaccinationists would be able to say that this higher number is ”not statistically significant” eli (rokottamattomia ja rokotettuja) vertaava tutkimus löytäisi todennäköisesti hieman enemmän autsimia rokotettujen ryhmässä, jolloin ”rokottajat” voivat vedota siihen ettei ero ole tilastollisesti merkitsevä. Voi kehveli, etten paremmin sanoisi. Lydall siis haluaa käyttää niin kutsutta silmämunametodia tulosten tulkinnassa. Jos rokottamattomilla autismia esiintyy 4,9 tapausta per 10 000 lasta, ja rokotetuilla 6,1 tapausta per 10 000 lasta niin näkeehän sen jo silmällä että jälkimmäisillä on autismia 50% enemmän (*ROFL*). Tämänkaltainen älyllinen epärehellisyys saa pääni savuamaan. 

Tämä on ainoa tutkimus MPR:n ja autismin yhteydestä, johon Lydall viittaa (lukuun ottamatta Wakefieldin alkuperäistä juttua). Eikö niitä tosiaan ole enempää? Noh, ”muutama” muukin tutkimus aiheesta löytyy. Aihetta on tutkittu mm. Japanissa, Puolassa, Kanadassa, Englannissa (toinen ja kolmas), USAssa, ja jopa Suomessa ihan kahdestikin. MPR-rokotekattavuuden ja autismin esiintyvyyden ei ole havaittu korreloivan Kaliforniassa, eikä Englannissa, eikä Englannissa havaittu myöskään MPR-rokotteen käytön aloittamisen jälkeen selvää kynnystä autsimin esiintyvyydessä tai diagnosointi-iässä  (toinen). Japanissa MPR-rokotekattavuus laski huomattavasti 1988-1992 ja 1993 rokotteen käyttö loppui kokonaan. Autismin esiintyvyys ei vähentynyt, päinvastoin. Tuhkarokkovirusta on myös yritetty etsiä autististen lasten suolistosta tai valkosoluista, kovin huonolla menestyksellä. Myös MPR-rokotevastetta on katsottu autistisilla lapsilla ja normaaleilla kontrolleilla; ei eroja. Revareita aiheesta mm. tässä, tässä ja tässä. MPR-gatesta on myös useita juttuja eri tieteellisissä lehdissä, esim. täällä. Kattava lista aiheeseen liittyvistä tutkimuksista löytyy mm. täältä, mukana myös tiomersaali-juttuja, Lydall mainitsee toki myös sen potentiaalisena rokotteisiin liittyvänä autismin aiheuttajana. Lydall kertoo, kuinka hallitukset ovat ylpeinä ilmoittaneet lopettaneensa tiomersaalin käytön lasten rokotteissa, mutta kun amerikkalainen ”health advocacy group” (HAPI) keräsi rahaa ja pisti muutaman rokotemerkin analysoitavaksi, niistä löytyikin elohopeaa. En onnistu löytämään Lydallin viitettä, mutta ilmeisesti tämä on alkuperäinen tiedote. Joku soittaa kelloani tässä kohtaa: "The vials were sent to Doctor's Data, an independent lab which specializes in heavy metal testing." eli ampullit lähetettiin testattavaksi raskasmetallitestaukseen erikoistuneeseen laboratorioon nimeltä Doctor’s Data. Pikainen Googlaus virkistää muistiani, Quack watch-sivustolta kyseinen labra löytyy listalta ”Laboratories Doing Nonstandard Laboratory Tests” eli laboratoriot jotka tekevät standardoimattomia testejä. Kyseisestä laboratoriosta löytyy myös ihan oma sivunsa ja labran käyttämästä pissatestistä myös oma selvityksensä. Ou jeah. Veikkaan että Lydallin mielestä standardoidut laboratoriotutkimusmenetelmät ovat ihan turhia. Doctor’s Data ei tietenkään tykkää Quackwatch-sivuston toiminnasta joten ratkaisua haetaan lakituvasta.

Luvun otsikossa mainitusta kolmannesta ongelmasta, siis rikollisuudesta (tai sen syystä), Lydallilla on myös selkeä käsitys. Taustatueksi Lydall kertoo tapauksesta, jossa hyvässä ja välittävässä kodissa kasvanut nuori mies raiskasi ja murhasi nuoren tytön Uudessa Seelannissa vuonna 1990. Tämä nuori mies oli puolustuksen mukaan ollut normaali siihen asti kunnes hän sai tuhkarokkorokotteen, joka oli muuttanut persoonallisuutta ja laukaissut rikollisen käyttäytymisen (ja tämän tuomari oli hyväksynyt selitykseksi, mutta antoi silti elinkautisen). Lydall vetää yhteen: ”How many violent crimes are committed because of vaccination? Once again it needs a large-scale study, which can only be done by criminologists and sociologists who have access to information about confounding factors like poverty and parental neglect or abuse. A more practical solution is to acknowledge that vaccination causes criminal behaviour, and seeing as it is not responsible for the lack of dangerous infectious diseases, to abolish vaccination” eli montako väkivaltarikosta tapahtuu rokotusten takia – sen selvittäminen vaatisi kriminologien ja sosiologien tekemän laajan tutkimuksen joka ottaisi huomioon sekoittavat tekijät kuten köyhyyden, vanhempien tekemät laiminlyönnit ja pahoinpitelyn. Käytännöllisempi ratkaisu olisi myöntää rokotuksen aiheuttavan rikollista käyttäytymistä, ja koska rokotteet eivät estä vaarallisia infektiotauteja, ne tulisi hylätä.

Teksti puhukoot puolestaan.

Seuraava erittäin lyhyt luku on otsikoitu ”Medical malice” eli lääketieteen pahansuopuus. Luvussa Lydall paljastaa, miten lääkärit kostavat vanhemmille, jotka uskaltavat paljastaa lapsensa saaneen rokotevaurion. Tämä tapahtuu esim. syyttämällä välillisestä Munchausenin syndromasta tai muunlaisesta huonosta vanhemmuudesta, jonka johdosta joissain maissa lapset voidaan jopa ottaa pois vanhemmilta. Lydall lainaa Viera Scheibneria, jonka mukaan kehittyneissä maissa jyllää vanhempien ja lastenhoitajien syyttelyepidemia – ns. ravistellun vauvan oireyhtymästä (Shaken baby syndrome) syytetään virheellisesti lasten huoltajia, vaikka todellinen syy on rokotteissa! Mikropaleontologi Scheibner kirjoittaa: Brain (mainly subdural, less often subarachnoid) and retinal haemorrhages, retinal detachments, and rib and other bone ”fractures” are considered pathognomic. However, the reality of these injuries is very different and well documented: the vast majority occur after the administration of childhood vaccines and a minority of cases are due to documented birth injuries and pre-eclamptic states of the mother, eli aivoverenvuotoa (lähinnä kovakalvon alainen, harvemmin lukinkalvon alainen), verkkokalvon verenvuotoa ja irtaantumista sekä kylkiluu- ja muiden luiden ”murtumia” pidetään patognomisina (=tyypillisinä) oireina. Todellisuudessa näiden oireiden alkuperä on dokumentoidusti ihan muualla: suurin osa sattuu lasten rokotusten jälkeen ja pieni osa dokumentoitujen synnytysvaurioiden sekä äidin raskausmyrkytyksen seurauksena. Et silleen. Viitteitä mainittuihin dokumentteihin ei turhaan esitetä.

Lydall lainaa myös erään isän internettiin postaamaa kirjettä, jonka jokainen voi lukea täältä. Taas kilisevät kellot kallossani – tähänkin olen törmännyt aiemmin. Rational Wikissä on mielenkiintoinen yhteenveto tapauksesta (kyseessä oli siis isäpuoli, jolla oli väkivaltainen historia ja joka on jälleen vankilassa vaikka vapautuikin tästä jutusta jokunen vuosi sitten). Myös täällä aiheeseen liittyvää, mm. tarkempaa analyysiä ruumiinavauslöydöksistä (esim. vanhoja parantumassa olevia kylkiluumurtumia). Kaikelle luonnollisesti löytyy ns. vaihtoehtoinen selitys.

On tietenkin mahdotonta tarkastaa keissiin liittyviä faktoja joten en edes yritä.

SBS-aiheeseen liittyviä tieteellisiä artikkeleitä silmäilin muutaman, mm. tämän, mutta en löytänyt mitään mainintoja rokoteyhteydestä. Tämä ei tietenkään ole yllättävää, kun ottaa huomioon että Panadolin valmistajat kontrolloivat lääkisten opinto-ohjelmia.

Mutta se siitä tällä kertaa, nyt vapun viettoon! Juhlikaahan hillitysti mutta tunteella.