Luvut 6-9

Luvun kuusi otsikkona on ”The theory that childhood diseases are beneficial” ja otsikon mukaisesti siinä tarjotaan todisteita sille, että lastentaudit kannattaa sairastaa; tästä on kirjoittajan mukaan jonkin verran julkaistua tietoa, ja runsaasti empiiristä tietoa. Teorian mukaan lastentautien sairastaminen vähentää henkilön riskiä kroonisille sairauksille myöhemmin elämän aikana (ei viitettä, joten kysynkin: kenen teoria tämä on ja mille se perustuu? Vai onko jälleen kyseessä kirjoittajan ihan itse keksimä teoria?).

Käydään julkaistun tiedon kimppuun. Lydallin mukaan naisilla jotka ovat sairastaneet sikotaudin on vähemmän ovarisyöpää kuin sellaisilla jotka eivät ole sitä sairastaneet. Viitteinä tämä ja tämä

Ensimmäinen ajatus joka nousee mieleeni on näiden tutkimusten ikä; että ei sitten yhtään vanhempia viitteitä Lydall onnistunut löytämään?

Kirja on ilmestynyt vuonna 2005, tämän olen nyt useampaan kertaan tarkistanut, koska pääsääntöisesti Lydallin viitteet ovat väliltä 1950-1970, ja jatkuvasti ihmetyttää tämä näin vanhojen viitteiden käyttö. Sinänsä tokikaan vanha tutkimus ei automaattisesti ole huono / virheellinen tutkimus, mutta esim. immunologian tietämys on suorastaan räjähtänyt viimeisten parin vuosikymmenen aikana molekyylitekniikoiden kehittymisen myötä.

Ensimmäistä tutkimusta en saanut käsiini joten sitä en ole lukenut, eikä siitä ole edes abstraktia sähköisesti, mutta toisen silmäilin läpi, ja siinä siis havaittiin, perustuen ovarisyöpäpotilaiden (eli ”keissien”) ja kontrollien omiin muistikuviin: muistivatko he sairastaneensa sikotaudin, tuhkarokon ja vihurirokon, että ne joilla oli ovarisyöpä, selvästi harvemmin muistivat sairastaneensa nämä taudit. Miksi Lydall on poiminut tähän vain sikotaudin, vaikka kaikki kolme lastentautia oli tsekattu?

Pikainen surffaus PubMedissä tuottaa myös muita viitteitä aiheeseen liittyen: Tässä havaittiin ” No protective effect was associated with mumps virus infection” eli ”sikotauti-infektiolla ei havaittu suojaavaa vaikutusta”. Tässä puolestaan todetaan ” We speculate that the mumps virus may be a determinant of reproductive span and, through its potential to cause a depletion of oocytes, increase the risk for ovarian cancer.” . Eli kirjoittajat spekuloivat sikotautiviruksen mahdollisesti vaikuttavan naisen lisääntymiskyvyn kestoon, koska se kykenee vähentämään munasolujen määrää ja siten ehkä lisää ovarisyövän riskiä. Tässä puolestaan havaittiin, että ovarisyöpäpotilaat tosiaan muistavat harvemmin sairastaneensa sikotaudin kuin terveet kontrollit, MUTTA heillä on yhtä suuri seroprevalenssi, eli todellisuudessa he sen ovat sairastaneet, mutta piilevänä, ja tämän merkitystä ovarisyövän kehittymisen kannalta spekuloidaan.

Mainittakoot vielä katsaus-artikkeli, josta en löytänyt mitään mainintaa sikotaudista, eli näyttää siltä että sitä ei loppujen lopuksi näytetä pitävän mitenkään merkittävänä etiologisena tekijänä ovarisyövässä (joko suojaavana, tai altistavana).

Vaikuttaa siltä että Lydall on jälleen sortunut kirsikanpoimintaan, mikä sinänsä ei enää jaksa yllättää.

Seuraavaksi Lydall kertoo kuinka syöpää voidaan hoitaa tuhkarokkoviruksella; potilas joko paranee pysyvästi tai ainakin väliaikaisesti, viitteenä nämä tutkimukset, jotka koskevat leukemiaa, sekä tämä, joka koskee Burkitin lymfomaa.

Mitään näistä en löydä sähköisenä, mutta ottaen huomioon että tuhkarokko aiheuttaa immunosuppressiota tuhoamalla lymfosyyttejä, ei ole yllättävää että se voi siten ”hoitaa” lymfosyyttiperäisiä syöpiä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että päällä olevan syövän ”parantuminen” tuhkarokolla ei tarkoita sitä että sairastettu tuhkarokko vähentäisi myöhemmin kehittyvän syövän riskiä (kuten Lydall ehkä toivoo lukijan ajattelevan).

Tutkailen tätä syövän paranemishommaa hieman enemmän, ja löydän paljon mielenkiintoisia juttuja, mm. tämän, tämän ja tämän sekä tämän.

Huomaatteko jotain?

Syöpähoitoihin kehitettävät tuhkarokko-virus (MV) hoidot perustuvat nimenomaan attenuoidulle rokotekannalle! Mitäköhän mieltä Lydall olisi tästä?

Mainittakoot muuten vielä että kaikki syövät eivät tosiaankaan ihmeenomaisesti parannut tuhkarokko-infektiolla, sillä suurimmalla osalla syöpäsoluista ei ole tarvittavaa reseptoria, jonka avulla MV pääsisi soluun sisälle – eli vain sellaiset syöpätyypit jotka ilmentävät sopivaa reseptoria voivat parantua (ainakin väliaikaisesti) tuhkarokkoviruksen infektoidessa potilaan.

Muut perustelut tuhkarokon hyödyllisyydestä lapsille näyttävät olevan enemmänkin henkilökohtaista todistusta ja epämääräisiä teorioita (mm. tuhkarokko on tarpeellinen eliminaatiosairaus koska sitä sairastavat haisevat kovin pahalle, ja tuhkarokon aikana lapsilla tapahtuu -lähinnä ilmeisesti henkinen- kehityspyrähdys), ilman viitteitä, joten jätän ne omaan arvoonsa. Aika laihoiksi jäävät tämän teorian perusteet, sanoisin.

Lydall myös väittää, että koska tuhkarokkorokote ruiskutetaan suoraan suoneen, se ohittaa tärkeän osan immuunijärjestelmää, minkä luonnollinen tartunta käy läpi. Mitään rokotetta ei ruiskuteta suoraan suoneen (verenkiertoon), ei mitään. Suurin osa rokotteista pistetään lihakseen tai ihon alle, josta immuunijärjestelmän solut, kuten dendriittisolut, rokotteen sisältämät antigeenit poimivat, ja matkustavat paikalliseen imusolmukkeeseen käynnistelemään immuunivastetta. Mitään vaihetta sinänsä (immuunivasteessa) ei siis ohiteta (ei se ole mahdollistakaan, jos immuunivaste halutaan saada käyntiin). Voi miettiä, valehteleeko Lydall tarkoituksella, vai onko hän tosiaan näin asiantuntematon rokotteiden suhteen. Ehkä molempia.

Luvun lopussa Lydall vertaa tyttärensä (aikoinaan) saamaa tuhkarokkoa synttärilahjaan. Toivon hartaasti että omille lapsilleni tuodaan synttärilahjaksi jotain muuta.

Luvun seitsemän otsikkona on ”But children die of measles” ja ilmeisesti sen tarkoituksena on antaa vastaus rokotteita markkinoivien tahojen väitteeseen ”mutta tuhkarokko tappaa lapsia”. Lydall toteaa että joissain maissa tuhkarokon kuolleisuus voi nousta jopa tasolle 1/2000, ja että tätä käytetään pelotteena rokotetta markkinoitaessa.

Jään miettimään tuota lukua. Siis yksi kahdestatuhannesta. Mistä? Asukkaasta? Sairastuneesta? Lydall käyttää ilmaisua ”death rate”, jolla päätyy Wikipediassa mortaliteetin sivulle. Itselleni on helpompaa hahmottaa taudin tappavuutta käsitteellä tapauskuolleisuus (CFR), joka kertoo moniko tautiin sairastuneista kuolee siihen.

Lydall ei anna mitään lähdettä tälle luvulle, kuten mielestäni tällaisessa tiedossa tulisi olla, joten en voi tarkistaa mitä tällä luvulla tarkalleen ottaen tarkoitetaan.

Mutta painellaan jälleen PubMediin, sieltä lödän tämän jossa todetaan ” measles fatality rates in stable populations are around 2%” ja oletan tässä tarkoitettavan CFR:a, eli sairastuneista noin 2% kuolee ”stabiileissa populaatioissa”. Samassa jutussa kerrotaan epästabiileissa oloissa tapauskuolleisuuden voivan nousta jopa 34%:iin. WHOn sivuilta löytyy tieto: jopa 10% tapauksista voi johtaa kuolemaan ja toisaalla puolestaan kerrotaan tapauskuolleisuuden olevan kehitysmaissa 1-5% luokkaa (ja poikkeusoloissa jopa 25%). Tässä juttu jossa CFR:a on pyritty arvioimaan eri maissa sattuneiden epidemioiden perusteella viimeisten muutaman kymmenen vuoden ajalta, näyttää olevan ilmainen eli kiinnostuneet voivat sieltä silmäillä todella monen epidemian tiedot, suosittelen! Vastaan käveli myös tällainen (kirjoittajasta lisätietoa mm. täällä, vaikuttaa mielestäni ihan luotettavalta lähteeltä) jossa todetaan tuhkarokosta ” Tuhkarokon aiheuttama pitkän aikavälin vuotuinen kuolleisuus oli noin 0,4 o/oo väestöstä” ja jos osasin oikein laskea, tarkoittaisi tämä Suomen tasolla reilua kahtatuhatta (pääosin ilmeisesti) lasta vuodessa. En valitettavasti löydä pikaluvulla tuosta lähteestä sitä, mitä ajanjaksoa tämä luku koskee, enkä osaa arvioida pätisikö tämä nykyaikaisen hoidon kanssa, ehkä joku lukija osaa arvioida tätä paremmin? Toisaalta jos laskee että suomessa syntyy lapsia noin 60000 per vuosi ja jos tapauskuolleisuus olisi se noin 2% (ja oletamme että lähes kaikki lapset tuhkarokon jossain vaiheessa lapsuuttaan sairastavat), saamme reilu tuhat tuhkarokkoon kuollutta lasta. Pienimmällä tapauskuolleisuudella joka tuli vastaan, eli 0,1%:lla, saan 60 kuollutta lasta. Tarkistan vielä tästä kirjasta, ja siellä todetaan taudin johtavan kuolemaan 1-3 / 1000 sairastunutta, mikä vastaa noin 60-180 kuollutta lasta Suomen mittakaavassa.

Ovatko nämä luvut paljon vai vähän? Montako lasta kuolee vuosittain MPR-rokotteen seurauksena Suomessa?

Mutta ei hätää, Lydall tietää miten tuhkarokkoon kuolemisen voi 100% varmuudella välttää, sillä lapset kuolevat siihen vain jos heillä on jokin vakava perussairaus (ei siis kannata saada lasta jolla olisi jokin perussairaus!), lapsi kärsii energian tai proteiinien puutoksesta, lasta vahingossa tai tahallaan viilennetään tuhkarokon aikana, tai jos hänelle annetaan kuumelääkkeitä. Mihinkään näistä väitteistä ei ole tarjolla viitteitä, paitsi nälkiintymisen kuolleisuutta lisäävästä vaikutukseen, johon uskon ilman viitteiden tarkistamista. Lydall mainitsee kuinka ”Fever suppressing drugs seriously inhibit the work of the immune system” (eli kuumetta alentavat lääkkeet vakavasti häiritsevät immuunijärjestelmän toimintaa) ja antaa tästä viitteeksi vuonna 1898 kirjoitetun jutun (tietojen perusteella tämä: J. Cantacuzene, Nouvelles recherches sur led mode de destruction des vibrions dans l'organisme. Ann. Inst. Pasteur 12 (1898), pp. 274–300) johon on viitattu tässä kirjassa (ja joka muuten pääsi heti joululahjatoivomuslistalleni, jos jouluun asti maltan odottaa). Kerrassaan mielenkiintoinen viittaus, sanoisin. Haluaisin kuitenkin hieman uudempaa tietoa aiheesta.

Loppuluku käsittelee Uuden Seelannin muutamaa tuhkarokkoepidemiaa, joissa kirjoittajan mukaan peiteltiin epidemiassa kuolleiden lasten taustoja (olivat jo valmiiksi sairaita ja sitä paitsi rokotettuja – ei viitteitä, mutta eihän salaliitosta voi ollakaan), sekä sitä kuinka sairaanhoitajat tappavat tuhkarokkopotilaat syöttämällä heille jäätelöä ja hyytelöä (prosessoitua, maito- ja sokeripitoista ruokaa, molemmat tappavaa myrkkyä sairaalle lapselle – ei viitettä).

Mietityttää, miksi Lydall keskittyy niin voimakkaasti tuhkarokon aiheuttamiin kuolemiin? Onko tosiaan niin, että siihen sairastuneet lapset joko paranevat täysin, tai kuolevat? Ei mitään muita seuraamuksia?

Tässä kirjassa on näppärästi lueteltu komplikaatioita (manittakoot että lähteitä on näihin lueteltu 25 kpl, en tarkistanut yhtäkään): välikorvantulehdus 7-9%, keuhkotulehdus 1-6%, ripuli 8%, aivotulehdus 1 tapaus / 1000-2000 sairastunutta, SSPE 1 tapaus / 100 000 sairastunutta. Vakavia komplikaatioita esiintyy enemmän alle 5 -vuotiailla sekä yli 20 -vuotiailla. Lydall on useaan otteeseen korostanut sitä, että aikuisilla tuhkarokko on vaarallisempi, johtaen useammin vakaviin komplikaatioihin, kuin lapsilla. Miksi hän ei mainitse saman riskin koskevan alle 5-vuotiaita?

Tässä vielä erittäin mielenkiintoinen artikkeli Sveitsissä käynnissä olevasta jo kolme vuotta kestäneestä epidemiasta. Kuolleisuus näyttää olleen onneksi hyvin vähäistä, komplikaatioina mainittiin mm. pneumonia, korvatulehdus ja aivotulehdus ja vajaa 8% tapauksista joutui sairaalahoitoon. Suosittelen! Laajempaa katsausta Euroopan tilanteeseen on myös tarjolla.

Luvun kahdeksan otsikkona on ”sick children need care” eli sairaat lapset tarvitsevat hoitoa, ja voinen kerrankin täysin rinnoin ja puhtain sydämin yhtyä kirjoittajan mielipiteeseen. Luvun tarkoituksena on ilmeisesti kritisoida (länsimaista) nykykäytäntöä, jossa lasten ei anneta sairastaa rauhassa, vaan heidän oletetaan popsivan lääkkeitä (lähinnä kipulääkkeitä) ja olevan heti kunnossa menemään päivähoitoon jotta vanhemmat pääsevät töihin. Oikean sairastamisen taito on kadonnut. En nyt tiedä tuosta oikean sairastamisen taidosta, mutta se on kyllä varmasti totta että lasten sairastelut voivat pahasti häiritä vanhempien kiireistä työelämää, ja tämä tuottaa ongelmia. Oman perheeni tukiverkko on sen verran vahva että emme ole pahaan pulaan joutuneet koskaan, ja lasten on mielestäni annettu sairastaa rauhassa – mieluummin vähän pidemmän aikaa kuin liian lyhyesti, mutta tiedän käytännön järjestelyjen aiheuttavan harmaita hiuksia monissa perheissä. Ilmeisesti rokottamattomuus olisi Lydallin mielestä mainio ratkaisu tähän ongelmaan. Mainittakoot Lydallin neuvovan seuraavassa luvussa, että tuhkarokon sairastamisen jälkeen lapsi tarvitsee hiljaista sisäelämää ("quiet indoor lifestyle") 2-6 viikon ajan. Miettikää sitä, te työssä käyvät uraäidit ja isät (*vinkaa silmäänsä*). Tämä seikka on mielestäni myös otettava huomioon mietittäessä rokotuksen versus rokottamattomuuden aiheuttamia kustannuksia yhteiskunnalle (joita ei monen rokotekielteisen mielestä käsittääkseni saisi yhtään pohtia) – eli jokainen tuhkarokkoon sairastunut lapsi merkitsee minimissään kolmen viikon (viikko sairaana + vähintään se kaksi toipilaana) kotonaoloa jommallekummalle vanhemmalle.

Luvun loppupuolella Lydall kertoo vielä mullistavista tutkimustuloksista, joiden avulla kaikki infektiotauteihin kuolemassa olevat ihmiset voitaisiin pelastaa! Tarvitaan vain suuria annoksia C-vitamiinia; lääkäri Archie Kalokerinos on asiaa tutkinut ja näin todennut. Lydallin viitteet aiheesta ovat saavuttamattomissa (yllä mainitun lääkärin kirjoittama kirja johon en aio tutustua, ja kaksi symposium –abstraktia, joista kumma kyllä ei näytä syntyneen ihan oikeita julkaisuja), joten katson kyseisen lääkärin julkaisuja Pubmedistä; löydän 11 julkaisua vaihtelevista aiheista, joista suurin osa on julkaistu Australaasian sairaanhoitajien lehdessä (The Australasian nurses journal), loput Australian lääkärilehdessä (The Medical journal of Australia) ja joista ainakin yksi on ”letter”. Yhdenkään jutun otsikko ei näytä sopivan laajaan (tai minkään kokoiseen) tutkimukseen C-vitamiinin annostelun vaikutuksista infektiotautikuolleisuuteen. Yhdessä jutussa saattaa olla muutama tapausselostus, mutta en voi olla varma koska en pääse lukemaan juttua. Pikaisehkolla surffaus-sessiolla löydän kyllä kaikennäköistä C-vitamiinista, ja sen mahdollisista vaikutuksista mm. sydän- ja verisuonisairauksiin, mutta infektiotautien kohdalla näytän ensin vetäväni vesiperän, kunnes vihdoin tärppää edes jotain. Tuhkarokon hoidossa on kuin onkin tutkittu C-vitamiini-lisää. Ei abstraktia saatavilla, eikä työpaikallani näköjään ole tilausta eli en pääse lukemaan juttua, mutta otsikkohan sen jo kertoo: C-vitamiinilla ei ole todettu parantavaa vaikutusta tuhkarokon kliiniseen kuvaan / kulkuun (eli ilmeisesti ei myöskään kuolleisuuteen, joskin on nyt vaikea mennä arvioimaan mikä kuolleisuus on tutkimuksessa ylipäänsä ollut). Enempää ei tartu haaviin, mutta jos jollakulla on heittää muita tutkimuksia aiheeseen liittyen, olen kiitollinen. Lydall jatkaa aiheesta salaliittoon vedoten – pienetkin annokset C-vitamiinia pelastaisivat henkiä, mutta WHO ei halua sitä käyttää koska C-vitamiinia ei voi patentoida joten lääkefirmat eivät voi tienata isoja rahoja sen avulla.

Niin kutsuttu ironiamittarini koki kohtuullisen kovia Lydallin pohtiessa sitä, onko viisasta pyrkiä lyhentämään esim. tuhkarokon luonnollista kulkua C-vitamiinilla. Koska aiheesta ei ole vielä tutkimuksia tehty, hän ei sitä suosittele (kuten ei myöskään homeopatian käyttöä tässä tarkoituksessa!). Tästä asiasta hän siis haluaisi tutkimustuloksia. Monen muun asian kohdalla hän on paljon joustavampi.

Luvun yhdeksän otsikko on ”Caring for a child with:” eli ”lapsen jolla on … hoitaminen:” , ja luvussa käydään läpi kaikki muut lastentaudit paitsi tulirokko (*raapii päätään ja miettii miksi tulirokko on jätetty pois*); miten kutakin tautia sairastavaa lasta tulee hoitaa. Päätin pääosin skipata tämän luvun muutamasta syystä.

1) En ole lääkäri, enkä siksi pätevä antamaan ohjeita sairaiden lasten hoitamiseen (seikka joka ei näytä häiritsevän Lydallia, mutta onhan hän sentään homeopaatti)

2) haluan päästä jo niiden pirun rokotteiden kimppuun

3) luku on niin täynnä viitteetöntä seebaa ettei mielenterveyteni kestäisi sen tarkkaa perkaamista.

Muutaman pointin nostan kuitenkin esille, ja ne koskevat hinkuyskää, sillä tätä koskevaa osiota lukiessani ymmärsin ehkä paremmin kuin milloinkaan mitä ”the stupid – it burns” sanonta tarkoittaa.

Lydall aloittaa hinkuyskä”tietouden” jakamisen toteamalla kuinka hinkuyskän ilmaantuvuus on laskenut viimeisen sadan vuoden aikana, ja nykyään hyvin harva lapsi saa sen. Ei viitettä. Lydallin valikoiva viittauskäytäntö antaa kyllä uuden merkityksen kirjan kannessa olevalle maininnalle ”fully referenced”. Silmäilen ”Mikrobiologia” kirjan Bordetella pertussis lukua, sekä jo aiemmin mainitun rokotekirjan lukua hinkuyskä rokotteesta. Taudin ilmaantuvuus laski niiden mukaan selvästi rokotteen käyttöön ottamisen jälkeen, mutta on sittemmin jälleen noussut selvästi, myös Suomessa. Johtuuko tämä aiemmasta alidiagnosoinnista, vai ehkä siitä että rokote antaa aiheuttaja- bakteerin muuntelun vuoksi heikomman suojan kuin ennen, vai ehkä molemmista?

Lydallin mukaan lapsen hinkuyskä on tauti josta selviää parhaiten päättäväisellä asenteella (te kaikki vanhemmat, joiden lapsi on kuollut hinkuyskään – miksi ette olleet päättäväisempiä?), ja muovikulhon avustuksella (tähän lapsi voi oksentaa yskänpuuskan päätteeksi). Ikävimmät asiat hinkuyskään liittyen ovat vanhempien uupumus pitkään kestävien yöheräilyjen vuoksi (yskänpuuskat läpi yön) ja lapsen mahdollinen aliravitsemus oksentelun seurauksena.

Jälleen – hinkuyskä ei ole vaarallinen, kunhan se hoidetaan oikein (=ei missään nimessä mitään lääkitystä, korkeintaan homeopatiaa). Avainasemassa on pystyasento: pieni vauvakaan ei kuole hinkuyskään, kunhan se pidetään pystyasennossa yskänpuuskien aikana (tämän ”vanha kansa” kuulemma tiesi – jos näin, niin miksiköhän hinkuyskään kuoli ennen rokotteen käyttöönottoa esim. USA:ssa 10 000 ihmistä, joista suurin osa pieniä lapsia (lähde) ?). Lydall kritisoi vanhempien pelottelua, johon kuulemma (vauvojen kohdalla) yleensä käytetään kuolleisuuslukua 1/200 sairastunutta (lähteenä annettu CDC:n hinkuyskäseuranta vuosilta 1986-1988, en onnistu löytämään), ja kritisoi tätä tutkimusta koska siinä ei raportoitu mm. sitä oliko kuolleita lapsia lääkitty kipulääkkeillä, tai olivatko he joutuneet kylmettymisen uhreiksi sairastumisen aikana (molemmat seikkoja jotka kuulemma lisäävät kuolleisuutta). Kaiken kukkuraksi hinkuyskä sinänsä ei yleensä koskaan ole kuoleman syy, vaan komplikaatio, kuten pneumonia. Miten lohdullinen ajatus kuolleen lapsen vanhemmille – ei se ollut se hinkuyskä vaan pneumonia! Lydall vetoaa Ruotsiin; tämän mukaan Ruotsissa on ollut vuosina 1977-1979 hinkuyskäepidemia, jossa oli 19 000 sairastunutta eikä YHTKÄÄN kuollutta. Harmillisesti en pääse lukemaan juttua, mutta tämän mukaan Ruotsi veti kokosolurokotteen vuonna 1979 pois käytöstä, joten 1977-1979 on rokote vielä ollut käytössä. Ruotsin lievä epidemia on siis jyllännyt mitä ilmeisimmin pääsääntöisesti rokotetussa populaatiossa – seikka jonka Lydall jättää sopivasti mainitsematta.

No mikä sitten on hinkuyskän kuolleisuus ja muut komplikaatiot? Jälleen tässä kirjassa on listattu, perustuen tähän laajahkoon tutkimukseen, seuraavaa: vauvoilla ja lapsilla vakavia komplikaatioita esiintyi 5,8%, joista yleisin oli keuhkotulehdus. Alle 6 kk ikäisillä vakavia komplikaatioita esiintyi useammin, 23,8%:lla, heilläkin pneumonia oli yleisin komplikaatio. Myös akuutti enkefaliitti (aivotulehdus), johon voi liittyä erilaisia kohtauksia, on mahdollinen, esiintyvyysarviot vaihtelevat 8-80 / 100 000 sairastapausta. Näistä aivotulehdus-potilaista noin kolmasosa kuolee, kolmasosalle jää pysyviä aivovaurioita, ja loppu kolmasosa paranee täysin. Myös aikuisilla voi esiintyä erilaisia komplikaatioita korvatulehduksesta pneumoniaan ja jopa kohtauksia, mutta esiintyvyys on selvästi pienempi. Varsinaiselle kuolleisuudelle ei ole suoraan annettu mitään lukuarvoa tuossa, mutta tässä katsauksessa hinkuyskän historiaan sitä on arvioitu eri aikakausina, ja 1950-luvun alkupuolella sen mainitaan olleen noin 0,2% sairastuneista (jos lasken 60 000 syntyvän lapsen mukaan, jotka käytännössä kaikki sairastuisivat jossain vaiheessa, saisin 120 kuollutta lasta vuodessa).

Itselläni on ihan omakohtainen kokemus hinkuyskän sairastamisesta (olin 27-vuotias) ja nykyisin hinkuyskä on ilmeisesti aika yleinen nuorten aikuisten pitkittyneen yskän aiheuttaja. Kolme kuukautta kestänyt erittäin raju yskä oli lähinnä kiusallinen (ei ollut kovin kiva todeta yskänsä lomassa että tämä päättyy nyt oksentamiseen ja miettiä minne olisi sivistynyttä oksentaa), ei onneksi hengenvaarallinen (joskin yöllä pahentuvana se sai minut ajoittain hieman sekavaan tilaan unen puutteen vuoksi). Olen äärettömän kiitollinen siitä että sairastuin vasta aikuisena. Lapsena olisin jaksanut yskiä vähemmän.

Ystäväpiirissä on myös yksi pienen vauvan (2kk infektiohetkellä) hinkuyskätapaus, johon liittyi mm. muutaman viikon sairaalareissu, noin kolmen kuukauden eristäytyminen (toipilasvaiheessa tulee välttää infektioita) ja luonnollisesti valtava huoli ja murhe. Ystäväni mukaan vanhempien yöheräily on pienin huoli siinä vaiheessa kun oma vauva muuttuu siniseksi ja veltoksi yskänpuuskan aikana. Tiedän ystäväni lukevan tätä blogia, ehkä hän jaksaa kirjoittaa tarkemmin kokemuksistaan pienen hinkuyskäpotilaan äitinä.

Mutta se näistä luvuista, ehkä ensi kerralla pääsen jo rokotteiden kimppuun.

Lopuksi manittakoot että blogin vaihtelevat kirjasimet ja tyylit eivät johdu siitä että ajattelisin vaihtelun virkistävän. Olen näköjään varsin onneton niiden muokkaamisen suhteen, ja käytännössä tämä blogi ihan itse päättää, minusta riippumatta, minkänäköistä tekstiä ulos tulee. En tiedä johtuuko tämä siitä että kirjoitan tekstin ensin Wordissa ja sieltä sen kopypastaan tänne, jolloin mukana seuraa ilmeisesti jotain käsittämättömiä asetuksia joita en osaa poistaa (käytännössä jokainen kappale on erinäköinen aluksi, ja sitten hikoillen ja kiroillen yritän saada edes ne samannäköisiksi). Tämänkertainen teksti oli alunperin himmeän haalean harmaa, joten maalasin sen sitten mustaksi, jolloin myös linkeistä tuli mustia. No, kait se teille kelpaa (ja saa antaa neuvoja, tällä hetkellä esim. se kirjasintyylin valinta, siis arial yms., namiska on kokonaan kadonnut tuosta yläpalkista *jupisee itsekseen*).

Muokattu jälkeen päin: näköjään esikatselu ei annakaan totuudenmukaista kuvaa siitä miltä teksti näyttää, joten maalailin nuo linkit sinisiksi jotta ne on helpompi nähdä (esikatselussa ne olivat alleviivattuja, jolloin ne näkyivät helposti vaikka väri oli sama kuin muun tekstin, mutta näköjään esikatselu ei näytä tekstiä totuudenmukaisena... ARGH).

Luvut 3-5

Luku kolme on otsikoitu “the crucial difference between childhood illnesses and malevolent infectious diseases”, eli vapaasti suomennettuna “ratkaiseva ero lastentautien ja vakavien tarttuvien tautien välillä” (malevolent tarkoittaa netmotin mukaan ”pahansuopa, ilkeä, häijy”). Tämä lyhyt luku jakaa infektiotaudit näihin kahteen luokkaan, eli lastentaudit: vauvarokko, vihurirokko, sikotauti, tuhkarokko, vesirokko, hinkuyskä ja parvorokko , sekä vakavat taudit, joita on lueteltu 15 kpl, mainittakoot mm. polio, kurkkumätä , jäykkäkouristus ja meningiitti eli aivokalvontulehdus.

Jälkimmäisen ”tautiryhmän” nimen kirjoittaja mainitsee keksineensä itse, joten voinee olettaa että jakokin on itse keksitty (ei viitettä), vaikka käsite ”lastentaudit” onkin ilmeisen yleinen lääketieteessä.

Näiden kahden tautiryhmän välillä on kirjoittajan mukaan tärkeitä eroja. Ykköstaudit ovat vaarattomia, itsestään rajoittuvia, oikealla hoidolla vailla komplikaatioita esiintyviä tauteja joita ei voi estää hyvällä ravitsemuksella ja hygienialla ja jotka aiheuttavat elinikäisen immuniteetin. Rokotteet antavat väliaikaisen, keinotekoisen immuniteetin. Kakkosryhmän taudit puolestaan eivät ole itsestään rajoittuvia, ja ilman hoitoa voivat johtaa kuolemaan. Mutta näitä tauteja voidaan torjua hyvällä hygienialla ja ravitsemuksella. Nämä taudit eivät tuota immuniteettia itseään vastaan, ja niitä vastaan kehitetyillä rokotteilla ei joko ole tehoa, tai sitä ei ole todistettu.

Kakkostyypin listaa katsoessa olo on ihmettelevä ja hämmentynyt. Listalta löytyy mm. isorokko, josta nyt ainakin heti kättelyssä osaan sanoa että se aiheuttaa immuunivasteen itseään vastaan, ja vieläpä aika tehokkaan. Havaintoa, että isorokkoon sairastuneet eivät käytännössä koskaan sairastuneet siihen uudelleen käytettiin hyväksi jo muinaisessa Kiinassa, tässä Wikipedian juttu (joskin Wikipediaan lähteenä tulee toki suhtautua varauksella), ja siinä on lähteet historiankirjoihin (en ole itse tarkistanut, mutta olen lukenut useastakin immunologian kirjasta aiheesta).

Listalla on myös Haemophilus influenza B, josta pikaisella PubMed haulla selviää mm. seuraavaa:

Korkea seerumin vasta-ainepitoisuus Hib-bakteeria vastaan on populaatiotasolla käänteisesti verrannollinen invasiivisten Hib-tautien ilmaantuvuuteen (”The present understanding of Hib immunity is based on the inverse relationship between a high serum Hib antibody concentration and a low incidence of invasive Hib disease at the population level.”). Rokotteen kehittämisen myötä vasteen kohteena selvisi olevan kapselipolysakkaridi, ja alle 18 kk ikäisillä on tyypillisesti huono vaste tämä kaltaisiin antigeeneihin, mutta sitä vanhemmilla sekä luontainen Hib-altistus että rokote nostavat vasta-ainetiitteriä. Ei siis näytä siltä, että Hib EI kehittäisi immuunivastetta itseään vastaan (lisäksi näyttää siltä että myös jotkut ristireagoivat bakteerit stimuloivat Hib-vasta-ainetiitterin nousua), vaikkakaan immuniteetti ei ilmeisesti ole yhtä ”vahva & pitkäikäinen” kuin joissain muissa taudeissa. Kyseistä bakteeria voi myös kantaa ylähengitysteiden limakalvoillaan (lähteenä uunituore Duodecim:in kirja Mikrobiologia, Hedman ym. (toim.) 2010, sivu 168, kiitos kaunis kaverille lainasta!).

Myös väite ettei polio stimuloi immuunivastetta itseään vastaan näyttää olevan perusteeton. Tämä kertoo mm. sekä paikallisen IgA-välitteisen immuunivasteen, että systeemisen solu- ja vasta-ainevasteen (IgM & IgG) stimuloituvan luontaisessa infektiossa, ja että seerumin IgG-vasta-aineiden on todettu säilyvän jopa 40 vuotta, paikalliset IgA-vasta-aineet nenänielussa puolestaan säilynevät 10-15 vuotta. Tarkempaa analyysiä siitä, mikä korreloi infektio-suojan kanssa, voi lukea artikkelista.

Listalla on myös tauteja, jota vastaan teidän kehittyvän aika heikon / tehottoman immuunivasteen, tästä esimerkkinä tuberkuloosi, mutta en silti sanoisi että ne eivät stimuloi MITÄÄN immuunivastetta itseään vastaan.

Entäpäs ykkösryhmän taudit, ne jotka ”aiheuttavat elinikäisen immuniteetin itseään vastaan” – Lydallin mukaan. Listalla mainittu hinkuyskä soittelee joitakin kelloja – olikohan näin? Tarkistus ”Mikrobiologia” kirjasta, ja sivulta 171 silmiin sattuvat lauseet ”On ilmeistä että rokotteen aiheuttama suoja kestää vain muutamia vuosia ja tautikaan ei anna elinikäistä suojaa. Tämän vuoksi hinkuyskää esiintyy runsaasti koululaisilla ja aikuisilla.” Pubmedistä haaviin tarttuu tämä jossa taustaksi mainitaan mm. tutkimuksesta jossa havaittiin että 33%:a akuistapauksista on sairastanut hinkuyskän myös lapsena (viitteeksi annettu tämä, jota en tarkastanut) ja toisesta tutkimuksesta, jossa tietokonemallinnuksen avulla on arvioitu että vuonna 1940 ”keskivertoaikuinen” sairasti keskimäärin 2,6 lievää hinkkuyskää elinaikanaan (viitteenä tämä, jota en myöskään tarkastanut). Ja itse tuossa tutkimuksessa, jossa siis vedettiin yhteen sitä mitä tällä hetkellä tiedetään hinkuyskän aiheuttamasta luontaisesta ja rokotteen stimuloimasta immuunivasteesta ja sen kestosta, todettiin:

Protective immunity after infection was probably never lifelong and wanes after 7–20 years. Duration of immunity after either wP or aP immunization does not appear to substantially differ and likely lasts 4–12 years in children.

Eli infektion jälkeinen suojaava immuniteetti ei ilmeisesti koskaan ole ollut elinikäinen, ja hiipuu 7-20 vuodessa. Rokotteiden (wP=kokosolurokote, aP=soluton rokote) jälkeinen immuniteetti ei näytä suuresti poikkeavan luontaisesta, ja todennäköisesti kestää lapsilla 4-12 vuotta. (Aiemmin on siis ilmeisesti ajateltu luontaisen infektion tuottavan about elinikäisen suojaavan immuniteetin, mikä ei näytä pitävän paikkaansa, kun asiaa on tarkemmin katsottu.) Tässä vielä yksi uudehko tietokonemallinnus-tutkimus jonka mukaan luontainen immuniteetti olisi keskimäärin noin 30 vuotta, mutta vaihteleva yksilöiden välillä.

Elinikäinen immuniteetti luontaisen infektion jälkeen? Ei näytä siltä.

Ykkösryhmän taudeista myös vesirokko mietityttää. Vesirokon aiheuttaa herpesvirus, joiden tyypillinen piirre on elimistössä piileskely (ns. latentti, eli oireeton, oireettomassa vaiheessa oleva infektio). Avataanpas tämä kirja kohdasta Varicella zoster eli VZV (sivu 2773) ja tarkistetaan. Juu, VZV jää piileskelemään elimistöön infektion jälkeen loppuelämäksi. Voiko sanoa, että tällaiselle infektiolle muodostuu pysyvät, elinikäinen immuunivaste? Mielestäni ei voi, jos tämä nyt mielipidekysymys on. Tautia jota vesirokoksi kutsutaan, ei sairasta toista kertaa, mutta piileskelemään jäänyt VZV voi ns. aktivoitua myöhemmin esim. stressin tai muun immunosuppression seurauksena jolloin puhkeaa vyöruusu, johon taas voi liittyä mm. pitkittynyttä kipua (postherpetic neuralgia, PHN).

Muiden mainittujen rokkotautien suojan kestoa katsoin pikaisesti tuosta Mikrobiologia-kirjasta tuhkarokon osalta (näyttää antavan elinikäisen suojan) ja vihurirokon osalta (korkeassa infektiopaineessa immuuni henkilö voi sairastua uudelleen, joskin yleensä oireettomana eikä esim. sikiövaurioita esiinny).

Mutta, vaikuttaa siis siltä että kirjoittajan tausta-ajatukset tälle jaolle ykkös- ja kakkosryhmän tauteihin ovat vailla perusteita – ainakin jos yksi peruste on tautien kehittämä luontainen immuunivaste.

Anekdoottina mainittakoot kirjoittajan väittämä ”the use of homeopathy to treat infectious diseases has long been blocked because the introduction of homeopathy would damage the profits from patented drugs” (vapaa suomennos: homeopatian käyttöä tarttuvien tautien hoidossa on pitkään estetty, koska homeopatia pienentäisi patentoitujen lääkkeiden tuottamia voittoja.). Pikaisella googlauksella hakusanoilla "homeopathy industry profits" löytyi mm. tämä joka näyttää koskevan Intiaa, mutta tuskin sitä muuallakaan napeilla pelataan. Ei tietenkään mitään verrattuna "PigPharman" voittoihin, heh.

Neljännen luvun otsikkona on ”the risk from infectious diseases” eli vapaasti suomennettuna ”infektiotautien riskit”. Lyhyen luvun tarkoituksena on ilmeisesti syventää aiemmassa luvussa annettua tietoa näiden kahden ryhmän taudeista ja niiden aiheuttamasta riskistä.

Kirjoittajan mukaan lastentaudit eivät aiheuta lapselle minkäänlaista seuraamusriskiä jos lapsi on syönyt kohtuullisen terveellistä, riittävällä kalorimäärällä varustettua ruokaa jokainen päivä ennen tartunnan saamista (tässä vaiheessa kirjan lukemista mielessäni kävi edellisen päivän perheruokailumme nakeilla ja ranskalaisilla – siinä meni meidän lasten tsäänssit), häntä hoidetaan oikein taudin aikana JA hänellä on riittävän terve tai täydellisen terve immuunijärjestelmä. Mikä on ”kohtuullisen terveellinen” ruoka, tai ”riittävän terve immuunijärjestelmä”, sitä ei määritellä sen tarkemmin. Olisin äärimmäisen kiinnostunut lukemaan tutkimuksista, joissa näin on havaittu (siis esim. että lastentautien jälkitauteja ei tule niille lapsille jotka ovat syöneet "oikein", tai joita on hoidettu "oikein"), mutta harmikseni en onnistu löytämään yhtään. Jos joku osaa auttaa, olen kiitollinen. Jälleen kerran en voi kuin epäillä että tämäkin asia on kirjoittajan omasta päästä keksitty.

Seuraavaksi kirjoittaja antaa esimerkkejä siitä, miten nämä kahden eri ryhmän infektiotaudit tarttuvat, eli mistä niitä voi saada. Erityisesti kakkosryhmän tautiesimerkit antavat aihetta epäillä, onko kirjoittaja avannut yhtäkään perusmikrobiologian kirjaa. Pöpöt, jotka näitä tauteja aiheuttavat, tulevat kuulemma kolmesta eri paikasta: jotkut elävät vedessä (totta, esimerkiksi kakkostyypin tautien listalla esiintyvä koleera tarttuu saastuneen veden välityksellä), jotkut leijuvat ilmassa (tämä aiheuttaa itsessäni pientä päänraavintaa, mutta oletan tämän tarkoittavan pisaratartuntaa, näin tarttuu esim. kurkkumätä) ja jotkut voi saada vain toisen henkilön verestä (totta, esim. hepatiitti B tarttuu pääosin verikontaktin kautta).

Esimekkinä ilmassa leijuvista pöpöistä annetaan polio, eli tässä vaiheessa alan epäillä että ehkä kirjoittaja ei tarkoittanutkaan pisaratartuntaa, varsinkin kun luen lauseen ”germs that live in the air are not always present in the environment, but they cannot be avoided when they do put in an appearance” (pöpöt jotka elävät ilmassa eivät ole aina ympäristössä, mutta niitä ei voi välttää silloin kun ne sinne ilmestyvät). Voisiko joku antaa esimerkin pöpöstä joka elää ilmassa? Moni mikrobi voi toki levitä ilman välityksellä, jotkut pitkiäkin matkoja (hyvänä esimerkkinä suu- ja sorkkatauti), mutta elää?

Polion reservoaarina toimii ihminen itse, ja virus voi säilyä luonnossa, esim. vesistöissä pitkän ajan. Tartunta on pääosin oraalinen, eli virus pääsee elimistöön suun kautta saastuneen materiaalin (esim. vesi) mukana. Infektoitunut ihminen erittää virusta lähinnä ulosteissaan (ehkä muissakin eritteissään, en nyt onnistu löytämään varmaa tietoa), täällä näyttää olevan perustietoa poliosta.

Kirjoittajan väite että polio elää ilmassa, näyttää olevan perusteeton (kun ei se näytä edes leviävän ilmateitse, ainakaan pääsääntöisesti!).

Jäin myös ihmettelemään tätä ”kolmen kohdan listaa”, jossa kerrotaan miten kakkostyypin taudin voi saada. Ihanko oikeasti VAIN näitä kolmea kautta?

Listalla esiintyvä raivotauti tarttuu sairastuneen eläimen syljestä, käytännössä puremasta. Jäykkäkouristusta aiheuttava bakteeri (tai tarkemmin; bakteeri joka tuottaa myrkkyä joka aiheuttaa jäykkäkouristuksen) tarttuu itiömuodossa maaperästä, tyypillisesti haavaan. Listalla oleta typhus eli pilkkukuume on riketsia-bakteerin aiheuttama tauti joka tarttuu niveljalkaisten puremista.

Voisi olettaa että tällaisen kirjan kirjoittaja olisi paneutunut hieman perusmikrobiologiaan.

Mutta siirrytään seuraavaan lukuun, joka on otsikoitu ”fever is a friend” eli kuume on ystävä. Luvun pääpointtina on se, että kuume on hyödyllinen ilmiö, ja sitä ei tulisi missään nimessä lääkitä ainakaan moderneilla kuumelääkkeillä. Luvun alussa kirjoittaja vetoaa ”ei-Länsimaisiin kulttuureihin”, jotka KAIKKI kuulemma pitävät kuumetta hyvänä ja tarpeellisena asiana sairaan ihmisen parantumisen kannalta, ja mainitsee että Euroopassakin näin tehtiin aiemmin. Kuumeen haitallisuutta on kuulemma ”toitotettu” vasta 150 vuotta, siitä lähtien kun kuumelääkkeitä alettiin kaupallisesti tuottamaan (se salaliitto!). Kirjoittaja mainitsee Amerikassa kasvavan puun, jonka kuoren pureskelun havaittiin lievittävän kipua ja kuumetta, ja tästä havainnosta se sitten lähti, se alamäki kuumeen suhteen.

Vasta 150 vuotta, ihanko totta?

Uuteen aiheeseen tutustuessani tapanani on kaivella katsaus-artikkeleita pubmedistä, joten sinne siis. Tämän artikkelin johdannosta löydän vahvistusta epäilyilleni; muinaiset assyrialaiset, roomalaiset, kiinalaiset ja intiaanit ovat käyttäneet kasveja, kuten pajun lehtiä, kivun ja kuumeen lievittämiseen (viitteenä tämä). Myös Wikipediassa on mielenkiintoinen juttu aspiriinin käytön historiasta.

No ehkä nyt ”muutama vuosi” kauemmin kuin 150 on kuumetta hoidettu myös farmakologisesti, mutta tämän myöntäminen olisi vienyt ”uusi = huono, vanha = hyvä” vertauksesta pohjan pois.

Luvussa on tähän asti eniten viitteitä, niin paljon että niitä on käytännössä mahdotonta käydä kaikkia läpi. Päätän siis lukea joitakin revareita aiheesta, ja hieman verrata niitä Lydallin tekemään yhteenvetoon. Yllätyksekseni uusia revareita on aika vaikea pubmedistä löytää, mutta nämä kaikki kolme vaikuttavat paneutuvan aiheeseen, ja niissä on useita samoja viitteitä, mitä Lydallin luvussa esiintyy.

Lydall mainitsee, että iguanoilla on havaittu korkeampi kuolleisuus infektioon, jos aspiriinilla estetään niiden kuume (joka iguanoilla on ”käyttäytymisperäistä”, eli niiden on hakeuduttava itse korkeampaan lämpötilaan jotta niiden ruumiinlämpö nousisi). Lydall jättää kuitenkin mainitsematta että useilla muilla liskolajeilla ei vastaavia havaintoja ole tehty, eli näyttää siltä että pelkästään tämän havainnon perusteella ei voida universaalisti sanoa että edes kaikilla liskoilla kuume olisi absoluuttisesti ja aina hyödyllinen reaktio. Ja voiko tällaista löydöstä esktrapoloida nisäkkäisiin onkin sitten toinen kysymys (tämän ongelmista on pitkähköt pätkät tässä).

Lydall viittaa myös kanikokeisiin, joissa on havaittu kuumelääkkeiden annon lisäävän kuolleisuutta infektioihin. Jälleen jotain jää mainitsematta. Kyseessä on kolmen kokeen sarja: eka toka kolmas.

Näistä ensimmäisessä havaittiin että P. multocida –infektoiduilla kaneilla kuume korreloi eloonjäämisen kanssa; suurin hyöty oli noin 1,5-2,25 asteen noususta (eli tätä vähäisemmät, mutta myös suuremmat nousut huononsivat selviytymistä, kokeessa ei raportoitu aktuelleja lämpötilalukemia, ainoastaan nousut, mikä on mielestäni erikoista ja heikentää tulosten tulkittavuutta jossain määrin). Mutta, paradoksaalista kyllä, kipulääkkeen (Na-salisylaatti & parasetamoli yhdessä) annostelu systeemisesti (=ei suun kautta) vähensi kanien kuolleisuutta (ja tätä Lydall ei siis mainitse!). Toinen koesarja tehtiin, jotta näiden lääkkeiden muut kuin kuumetta laskevat vaikutukset kanien selviytymiseen voitaisiin sulkea pois, ja siinä Na-asetylaattia annosteltiin jatkuvana infuusiona suoraan pre-optiselle alueelle (en tunne metodia, mutta ymmärrän että tällä menetelmällä pyritään kontrolloimaan vain sitä lämpötilan nousua kuumeessa, ei siis muita mekanismeja joita kuumeeseen liittyy). Lääkeinfuusiota saaneiden kanien lämpötila nousi aluksi vähemmän kuin toisen koeryhmän (ollen keskimäärin 40,2 versus 41 kontrolliryhmällä eli aika pieni ero), mutta jonkin ajan kuluttua niiden lämpötila nousi räjähdysmäisesti, ja kaikki kanit kuolivat. Kolmannessa kokeessa raportoidaan koeryhmien ruumiinavaustuloksia. Lydallin viite on tuohon keskimmäiseen kokeeseen, jossa kanit saivat kipulääkettä tavalla jota tuskin voi pitää ”normaalina”. Mitä kokeessa tapahtui, ja miksi kanit kuolivat, sitä spekuloidaan artikkeleissa ja tässä jo mainitsemassani revarissa, ja yhtenä vaihtoehtona mainitaan ”hypertermisen katon” murtuminen. Jostain syystä Lydall on jättänyt mainitsematta myös sellaisia eläinkokeita, joissa kuumereaktion vahvistamisen infektion yhteydessä on havaittu huonontavan koe-eläinten selviytymistä, näistä voi lukea lisää tuosta revarista.

Lydallin harrastama kirsikanpoiminta jatkuu ihmisillä tehtyjen havaintojen raportoinnissa; hän mainitsee tutkimuksia joissa korkean kuumeen on havaittu korreloivan selviytymisen kanssa, mutta jättää mainitsematta ne joissa näin ei ole tehty. Eikä linja parane ns. in vitro (=keinotekoisessa ympäristössä, esim. koeputkessa tai maljassa, eliöstä irrotettuna) tutkimusten kohdalla; hän mainitsee mm. tutkimuksia joissa on havaittu valkosolujen liikkuvan ja syövät tunkeutujamikrobeja nopeammin lämpimämmässä, mutta jättää mainitsematta tutkimukset joissa tätä ei ole havaittu / on havaittu päinvastoin (eli valkosolujen toiminnan heikkenevän lämpimässä). Kaiken lisäksi näyttää siltä että havainnot potentiaalisesti hyödyllisistä reaktioista immuunijärjestelmässä on pääosin tehty lämpötiloissa, jotka ovat niin korkeita että kuume harvoin niin ylös kipuaa (tämä todetaan tässä samaisessa jo maninitussa revarissa).

Lydall vetoaa myös mikrobien lämpöherkkyyteen; kuinka bakteeri on kuolevat helpommin (ja immuunijärjestelmän on siis helpompi ne tuhota) lämpimämmässä. Joillekin bakteereille varmasti näin käy, mutta se riippuu siitä miten lämpöherkkä mikrobi on. Esim. kuppaa on aikoinaan hoidettu malarialla – kuppa on hyvin lämpöherkkä, ja malaria nostaa korkean kuumeen. Malarian hoitoon puolestaan oli jo lääke, eli se voitiin hoitaa lääkkeellä kun kuppa oli saatu nujerrettua. Monien mikrobien kasvu heikkenee kunnolla kylläkin vasta noin 41 asteen lämpötilassa (muistelen miten hyvä olo onkaan näin korkeassa kuumeessa…) – jälleen liikumme lukemissa minne kuume harvoin nousee. Lisäksi näyttää siltä että mikrobit, joilla on alhainen lämpötilaoptimi (ja jotka siten olisivat herkimpiä kuumeelle puolustusreaktiona), kuten kuppa, harvoin nostavat näin kovan kuumeen – eli elimistö ei näytä osaavan käyttää tätä reaktiota silloin kun se tehoaisi, ei ainakaan aina. Toisaalta esim. malaria, jossa korkea kuume on tyypillinen oire, on hyvin resistentti korkealle lämpötilalle.

Pubmedissä tuli vastaan myös ihan mielenkiintoinen katsaus kuumeen mahdollisesti hyödyllisiin vaikutuksiin, joskin näkökulma oli lähinnä WBH eli ”whole-body hypertermia” mikä näyttää tarkoittavan sitä että yksilön lämpötilaa nostetaan keinotekoisesti ympäristön avulla.

Onko siis kuume hyödyllinen vai ei, lisääkö se sairastuneen selviytymistä taudistaan vai ei?

Oma asiantuntemus ei riitä vetämään kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta jäin käsitykseen että kuumeen hyödyllisyydestä ei ole kovin vankkoja todisteita, joskin kysymys on ilmeisesti jossain määrin auki (ja toisaalta myöskään kuumeen absoluuttisesta haitallisuudesta ei ole näyttöä). Lydallin tulkinta tutkimuksista on joka tapauksessa hyvin yksipuoleinen.

Miten sitten kuumetta alentavien lääkkeiden käyttö – haittaa vai hyötyä? Lydallin mukaan tästä on yksinomaan haittaa, mutta väitteen tueksi ei juuri viitteitä löydy (ilmeisesti viitteet kuumeen hyödyllisyydestä riittävät osoittamaan sen hoitamisen haitallisuuden).

Noissa lukemissani katsaus-artikkeleissa korostettiin, että jos antipyreettien käyttö merkittävästi lisäisi mortaliteettia (kuolleisuutta) ja / tai morbiditeettia (sairastavuutta) olisi se varmaankin huomattu aika päivää sitten (mut ku se salaliitto!). Kuumereaktioon sinänsä varmasti liittyy monta puolustautumisen kannalta tärkeää kohtaa, johtuuhan kuume tärkeiden sytokiinien (mm. IL-1, TNF-alfa) vaikutuksesta, ja näillä kuumetta stimuloivilla aineilla on aivan varmasti monta muutakin tärkeää vaikutusta immuunijärjestelmään. Yksi mielenkiintoinen pointti, johon törmäsin jälleen tässä samaisessa revarissa, on että syklo-oksygenaasi-inhibiittorit (suurin osa kuumelääkkeistä) eivät näytä vaikuttavan ns. akuutin faasin reaktioon, vaikka ne kuumetta alentavatkin, eli sikäli niiden vaikutukset immuunipuolustukseen eivät ehkä ole suuria (viitteet toki vanhahkoja, kuten koko revari, eikä omat paukut nyt riitä uudempien tutkimusten kaivamiseen, eli olen kiitollinen jos jollakulla on tästä asiasta tietoa; saa antaa hyviä linkkejä ja viitteitä!). Yrittäessäni etsiä Pubmedistä artikkeleita kuumelääkkeiden haittapuolista, törmäsin mm. tähän,jonka mukaan parasetamoli ei helpota vesirokon oireita lapsilla, ja saattaa pidentää taudin kestoa, tähän, jossa rinovirusta sairastavilla havaittiin pienempi vasta-ainevaste ja suuremmat oireet lääkittyjen ryhmissä (joskin pienet koeryhmät), sekä tähän jossa myöskin rinovirusta sairastavilla todettiin lisääntynyt viruseritys aspiriinia saaneilla (tätä ei taas havaittu tuossa aiemmassa rinovirus –jutussa). Luin kaikista vain abstraktit. Kyllä sieltä muitakin tutkimuksia löytyi, mutta niissä näytti pääpaino olevan lääkkeen teholla (kuumeen alennus, voinnin paraneminen), eikä vaikutuksia sairauden kestoon tms. oltu ainakaan abstraktien mukaan katsottu. Lisäksi tuli vastaan tämä jossa kriittisesti sairailla potilailla oli havaittu kuumeen aggressiivisen hoidon olevan mahdollisesti haitallista (nosti kuolleisuutta). Tällaisen tutkimuksen vertailu ns. normitilanteeseen (otanko kuumelääkettä tavallisessa flunssassa vai en) ei tokikaan ole yksiselitteistä, mutta ihan mielenkiintoinen havainto tuokin.

Tässä vielä yksi revari aiheesta, kohtuullisen laaja ja monipuolinen, kiinnostuneille.

Eli eli, mitä tästä pitäisi päätellä?

Oma asiantuntemus ei nyt kyllä alkuunkaan riitä tekemään mitään suuria synteesejä (toisin kuin Lydall:illa). Vaikuttaa siltä että joitakin havaintoja on tehty, joiden mukaan kuumelääkkeet voivat vaikuttaa haitallisesti taudin kulkuun (mm. hidastaminen). Miten ”universaaleja” johtopäätöksiä tästä voi tehdä, vaikea sanoa. Oman perheen kuumelääkepolitiikkaan tuskin muutoksia tulee; joka tapauksessa lääkkeillä on sivuvaikutusriskinsä, eli ei niitä turhaan kannata käyttää, ja kuumeiselle mutta muutoin täysin hyvävointiselle lapselle en yleensä ole lääkettä antanut ennenkään. Tosin yhden kuumekouristuksen lapsella kokeneena olen nuoremmalle lapselle antanut helpommin kuumelääkettä, vaikka tiedän tutkimuksissa havaitun ettei tällä ennaltaehkäisevää vaikutusta ole, ja toisaalta että kuumekouristukset eivät ole vaarallisia. En kuitenkaan edelleenkään aio jättää kipeän oloista lasta lääkitsemättä; tärkeämpänä tavoitteena pidän kivun ja kurjan olon poistamista, vaikka tämäkin hyöty tulee punnita mahdollisia haittoja vasten. Lydall tosin tiesi kertoa että lapsella jolla on korkeakin kuume, ei ole kurja tai kipeä olo.

Joka tapauksessa Lydallin väitteelle "kuumelääkkeet vaikuttavat absoluttisen haitallisesti taudinkulkuun" ei näytä löytyvän perusteita.

No, se näistä luvuista. Loppukaneettimaisen maininnan ansaitkoot Lydallin anatomiantuntemus, jonka mukaan tyymus eli kateenkorva sijaitsee päässä. Ei sitten ole anatomiankaan kirjoja juuri tullut avattua.