torstai 1. huhtikuuta 2010

Luvut 6-9

Luvun kuusi otsikkona on ”The theory that childhood diseases are beneficial” ja otsikon mukaisesti siinä tarjotaan todisteita sille, että lastentaudit kannattaa sairastaa; tästä on kirjoittajan mukaan jonkin verran julkaistua tietoa, ja runsaasti empiiristä tietoa. Teorian mukaan lastentautien sairastaminen vähentää henkilön riskiä kroonisille sairauksille myöhemmin elämän aikana (ei viitettä, joten kysynkin: kenen teoria tämä on ja mille se perustuu? Vai onko jälleen kyseessä kirjoittajan ihan itse keksimä teoria?).

Käydään julkaistun tiedon kimppuun. Lydallin mukaan naisilla jotka ovat sairastaneet sikotaudin on vähemmän ovarisyöpää kuin sellaisilla jotka eivät ole sitä sairastaneet. Viitteinä tämä ja tämä

Ensimmäinen ajatus joka nousee mieleeni on näiden tutkimusten ikä; että ei sitten yhtään vanhempia viitteitä Lydall onnistunut löytämään?

Kirja on ilmestynyt vuonna 2005, tämän olen nyt useampaan kertaan tarkistanut, koska pääsääntöisesti Lydallin viitteet ovat väliltä 1950-1970, ja jatkuvasti ihmetyttää tämä näin vanhojen viitteiden käyttö. Sinänsä tokikaan vanha tutkimus ei automaattisesti ole huono / virheellinen tutkimus, mutta esim. immunologian tietämys on suorastaan räjähtänyt viimeisten parin vuosikymmenen aikana molekyylitekniikoiden kehittymisen myötä.

Ensimmäistä tutkimusta en saanut käsiini joten sitä en ole lukenut, eikä siitä ole edes abstraktia sähköisesti, mutta toisen silmäilin läpi, ja siinä siis havaittiin, perustuen ovarisyöpäpotilaiden (eli ”keissien”) ja kontrollien omiin muistikuviin: muistivatko he sairastaneensa sikotaudin, tuhkarokon ja vihurirokon, että ne joilla oli ovarisyöpä, selvästi harvemmin muistivat sairastaneensa nämä taudit. Miksi Lydall on poiminut tähän vain sikotaudin, vaikka kaikki kolme lastentautia oli tsekattu?

Pikainen surffaus PubMedissä tuottaa myös muita viitteitä aiheeseen liittyen: Tässä havaittiin ” No protective effect was associated with mumps virus infection” eli ”sikotauti-infektiolla ei havaittu suojaavaa vaikutusta”.
Tässä puolestaan todetaan ” We speculate that the mumps virus may be a determinant of reproductive span and, through its potential to cause a depletion of oocytes, increase the risk for ovarian cancer.” . Eli kirjoittajat spekuloivat sikotautiviruksen mahdollisesti vaikuttavan naisen lisääntymiskyvyn kestoon, koska se kykenee vähentämään munasolujen määrää ja siten ehkä lisää ovarisyövän riskiä. Tässä puolestaan havaittiin, että ovarisyöpäpotilaat tosiaan muistavat harvemmin sairastaneensa sikotaudin kuin terveet kontrollit, MUTTA heillä on yhtä suuri seroprevalenssi, eli todellisuudessa he sen ovat sairastaneet, mutta piilevänä, ja tämän merkitystä ovarisyövän kehittymisen kannalta spekuloidaan.
Mainittakoot vielä katsaus-artikkeli, josta en löytänyt mitään mainintaa sikotaudista, eli näyttää siltä että sitä ei loppujen lopuksi näytetä pitävän mitenkään merkittävänä etiologisena tekijänä ovarisyövässä (joko suojaavana, tai altistavana).
Vaikuttaa siltä että Lydall on jälleen sortunut kirsikanpoimintaan, mikä sinänsä ei enää jaksa yllättää.
Seuraavaksi Lydall kertoo kuinka syöpää voidaan hoitaa tuhkarokkoviruksella; potilas joko paranee pysyvästi tai ainakin väliaikaisesti, viitteenä nämä tutkimukset, jotka koskevat leukemiaa, sekä tämä, joka koskee Burkitin lymfomaa.

Mitään näistä en löydä sähköisenä, mutta ottaen huomioon että tuhkarokko aiheuttaa immunosuppressiota tuhoamalla lymfosyyttejä, ei ole yllättävää että se voi siten ”hoitaa” lymfosyyttiperäisiä syöpiä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että päällä olevan syövän ”parantuminen” tuhkarokolla ei tarkoita sitä että sairastettu tuhkarokko vähentäisi myöhemmin kehittyvän syövän riskiä (kuten Lydall ehkä toivoo lukijan ajattelevan).
Tutkailen tätä syövän paranemishommaa hieman enemmän, ja löydän paljon mielenkiintoisia juttuja, mm. tämän, tämän ja tämän sekä tämän.
Huomaatteko jotain?
Syöpähoitoihin kehitettävät tuhkarokko-virus (MV) hoidot perustuvat nimenomaan attenuoidulle rokotekannalle! Mitäköhän mieltä Lydall olisi tästä?
Mainittakoot muuten vielä että kaikki syövät eivät tosiaankaan ihmeenomaisesti parannut tuhkarokko-infektiolla, sillä suurimmalla osalla syöpäsoluista ei ole tarvittavaa reseptoria, jonka avulla MV pääsisi soluun sisälle – eli vain sellaiset syöpätyypit jotka ilmentävät sopivaa reseptoria voivat parantua (ainakin väliaikaisesti) tuhkarokkoviruksen infektoidessa potilaan.
Muut perustelut tuhkarokon hyödyllisyydestä lapsille näyttävät olevan enemmänkin henkilökohtaista todistusta ja epämääräisiä teorioita (mm. tuhkarokko on tarpeellinen eliminaatiosairaus koska sitä sairastavat haisevat kovin pahalle, ja tuhkarokon aikana lapsilla tapahtuu -lähinnä ilmeisesti henkinen- kehityspyrähdys), ilman viitteitä, joten jätän ne omaan arvoonsa. Aika laihoiksi jäävät tämän teorian perusteet, sanoisin.
Lydall myös väittää, että koska tuhkarokkorokote ruiskutetaan suoraan suoneen, se ohittaa tärkeän osan immuunijärjestelmää, minkä luonnollinen tartunta käy läpi. Mitään rokotetta ei ruiskuteta suoraan suoneen (verenkiertoon), ei mitään. Suurin osa rokotteista pistetään lihakseen tai ihon alle, josta immuunijärjestelmän solut, kuten dendriittisolut, rokotteen sisältämät antigeenit poimivat, ja matkustavat paikalliseen imusolmukkeeseen käynnistelemään immuunivastetta. Mitään vaihetta sinänsä (immuunivasteessa) ei siis ohiteta (ei se ole mahdollistakaan, jos immuunivaste halutaan saada käyntiin). Voi miettiä, valehteleeko Lydall tarkoituksella, vai onko hän tosiaan näin asiantuntematon rokotteiden suhteen. Ehkä molempia.
Luvun lopussa Lydall vertaa tyttärensä (aikoinaan) saamaa tuhkarokkoa synttärilahjaan. Toivon hartaasti että omille lapsilleni tuodaan synttärilahjaksi jotain muuta.
Luvun seitsemän otsikkona on ”But children die of measles” ja ilmeisesti sen tarkoituksena on antaa vastaus rokotteita markkinoivien tahojen väitteeseen ”mutta tuhkarokko tappaa lapsia”. Lydall toteaa että joissain maissa tuhkarokon kuolleisuus voi nousta jopa tasolle 1/2000, ja että tätä käytetään pelotteena rokotetta markkinoitaessa.
Jään miettimään tuota lukua. Siis yksi kahdestatuhannesta. Mistä? Asukkaasta? Sairastuneesta? Lydall käyttää ilmaisua ”death rate”, jolla päätyy Wikipediassa mortaliteetin sivulle. Itselleni on helpompaa hahmottaa taudin tappavuutta käsitteellä tapauskuolleisuus (CFR), joka kertoo moniko tautiin sairastuneista kuolee siihen.
Lydall ei anna mitään lähdettä tälle luvulle, kuten mielestäni tällaisessa tiedossa tulisi olla, joten en voi tarkistaa mitä tällä luvulla tarkalleen ottaen tarkoitetaan.
Mutta painellaan jälleen PubMediin, sieltä lödän tämän jossa todetaan ” measles fatality rates in stable populations are around 2%” ja oletan tässä tarkoitettavan CFR:a, eli sairastuneista noin 2% kuolee ”stabiileissa populaatioissa”. Samassa jutussa kerrotaan epästabiileissa oloissa tapauskuolleisuuden voivan nousta jopa 34%:iin. WHOn sivuilta löytyy tieto: jopa 10% tapauksista voi johtaa kuolemaan ja toisaalla puolestaan kerrotaan tapauskuolleisuuden olevan kehitysmaissa 1-5% luokkaa (ja poikkeusoloissa jopa 25%). Tässä juttu jossa CFR:a on pyritty arvioimaan eri maissa sattuneiden epidemioiden perusteella viimeisten muutaman kymmenen vuoden ajalta, näyttää olevan ilmainen eli kiinnostuneet voivat sieltä silmäillä todella monen epidemian tiedot, suosittelen! Vastaan käveli myös tällainen (kirjoittajasta lisätietoa mm. täällä, vaikuttaa mielestäni ihan luotettavalta lähteeltä) jossa todetaan tuhkarokosta ” Tuhkarokon aiheuttama pitkän aikavälin vuotuinen kuolleisuus oli noin 0,4 o/oo väestöstä” ja jos osasin oikein laskea, tarkoittaisi tämä Suomen tasolla reilua kahtatuhatta (pääosin ilmeisesti) lasta vuodessa. En valitettavasti löydä pikaluvulla tuosta lähteestä sitä, mitä ajanjaksoa tämä luku koskee, enkä osaa arvioida pätisikö tämä nykyaikaisen hoidon kanssa, ehkä joku lukija osaa arvioida tätä paremmin? Toisaalta jos laskee että suomessa syntyy lapsia noin 60000 per vuosi ja jos tapauskuolleisuus olisi se noin 2% (ja oletamme että lähes kaikki lapset tuhkarokon jossain vaiheessa lapsuuttaan sairastavat), saamme reilu tuhat tuhkarokkoon kuollutta lasta. Pienimmällä tapauskuolleisuudella joka tuli vastaan, eli 0,1%:lla, saan 60 kuollutta lasta. Tarkistan vielä tästä kirjasta, ja siellä todetaan taudin johtavan kuolemaan 1-3 / 1000 sairastunutta, mikä vastaa noin 60-180 kuollutta lasta Suomen mittakaavassa.
Ovatko nämä luvut paljon vai vähän? Montako lasta kuolee vuosittain MPR-rokotteen seurauksena Suomessa?
Mutta ei hätää, Lydall tietää miten tuhkarokkoon kuolemisen voi 100% varmuudella välttää, sillä lapset kuolevat siihen vain jos heillä on jokin vakava perussairaus (ei siis kannata saada lasta jolla olisi jokin perussairaus!), lapsi kärsii energian tai proteiinien puutoksesta, lasta vahingossa tai tahallaan viilennetään tuhkarokon aikana, tai jos hänelle annetaan kuumelääkkeitä. Mihinkään näistä väitteistä ei ole tarjolla viitteitä, paitsi nälkiintymisen kuolleisuutta lisäävästä vaikutukseen, johon uskon ilman viitteiden tarkistamista. Lydall mainitsee kuinka ”Fever suppressing drugs seriously inhibit the work of the immune system” (eli kuumetta alentavat lääkkeet vakavasti häiritsevät immuunijärjestelmän toimintaa) ja antaa tästä viitteeksi vuonna 1898 kirjoitetun jutun (tietojen perusteella tämä: J. Cantacuzene, Nouvelles recherches sur led mode de destruction des vibrions dans l'organisme. Ann. Inst. Pasteur 12 (1898), pp. 274–300) johon on viitattu tässä kirjassa (ja joka muuten pääsi heti joululahjatoivomuslistalleni, jos jouluun asti maltan odottaa). Kerrassaan mielenkiintoinen viittaus, sanoisin. Haluaisin kuitenkin hieman uudempaa tietoa aiheesta.
Loppuluku käsittelee Uuden Seelannin muutamaa tuhkarokkoepidemiaa, joissa kirjoittajan mukaan peiteltiin epidemiassa kuolleiden lasten taustoja (olivat jo valmiiksi sairaita ja sitä paitsi rokotettuja – ei viitteitä, mutta eihän salaliitosta voi ollakaan), sekä sitä kuinka sairaanhoitajat tappavat tuhkarokkopotilaat syöttämällä heille jäätelöä ja hyytelöä (prosessoitua, maito- ja sokeripitoista ruokaa, molemmat tappavaa myrkkyä sairaalle lapselle – ei viitettä).
Mietityttää, miksi Lydall keskittyy niin voimakkaasti tuhkarokon aiheuttamiin kuolemiin? Onko tosiaan niin, että siihen sairastuneet lapset joko paranevat täysin, tai kuolevat? Ei mitään muita seuraamuksia?
Tässä kirjassa on näppärästi lueteltu komplikaatioita (manittakoot että lähteitä on näihin lueteltu 25 kpl, en tarkistanut yhtäkään): välikorvantulehdus 7-9%, keuhkotulehdus 1-6%, ripuli 8%, aivotulehdus 1 tapaus / 1000-2000 sairastunutta, SSPE 1 tapaus / 100 000 sairastunutta. Vakavia komplikaatioita esiintyy enemmän alle 5 -vuotiailla sekä yli 20 -vuotiailla. Lydall on useaan otteeseen korostanut sitä, että aikuisilla tuhkarokko on vaarallisempi, johtaen useammin vakaviin komplikaatioihin, kuin lapsilla. Miksi hän ei mainitse saman riskin koskevan alle 5-vuotiaita?
Tässä vielä erittäin mielenkiintoinen artikkeli Sveitsissä käynnissä olevasta jo kolme vuotta kestäneestä epidemiasta. Kuolleisuus näyttää olleen onneksi hyvin vähäistä, komplikaatioina mainittiin mm. pneumonia, korvatulehdus ja aivotulehdus ja vajaa 8% tapauksista joutui sairaalahoitoon. Suosittelen! Laajempaa katsausta Euroopan tilanteeseen on myös tarjolla.
Luvun kahdeksan otsikkona on ”sick children need care” eli sairaat lapset tarvitsevat hoitoa, ja voinen kerrankin täysin rinnoin ja puhtain sydämin yhtyä kirjoittajan mielipiteeseen. Luvun tarkoituksena on ilmeisesti kritisoida (länsimaista) nykykäytäntöä, jossa lasten ei anneta sairastaa rauhassa, vaan heidän oletetaan popsivan lääkkeitä (lähinnä kipulääkkeitä) ja olevan heti kunnossa menemään päivähoitoon jotta vanhemmat pääsevät töihin. Oikean sairastamisen taito on kadonnut. En nyt tiedä tuosta oikean sairastamisen taidosta, mutta se on kyllä varmasti totta että lasten sairastelut voivat pahasti häiritä vanhempien kiireistä työelämää, ja tämä tuottaa ongelmia. Oman perheeni tukiverkko on sen verran vahva että emme ole pahaan pulaan joutuneet koskaan, ja lasten on mielestäni annettu sairastaa rauhassa – mieluummin vähän pidemmän aikaa kuin liian lyhyesti, mutta tiedän käytännön järjestelyjen aiheuttavan harmaita hiuksia monissa perheissä. Ilmeisesti rokottamattomuus olisi Lydallin mielestä mainio ratkaisu tähän ongelmaan. Mainittakoot Lydallin neuvovan seuraavassa luvussa, että tuhkarokon sairastamisen jälkeen lapsi tarvitsee hiljaista sisäelämää ("quiet indoor lifestyle") 2-6 viikon ajan. Miettikää sitä, te työssä käyvät uraäidit ja isät (*vinkaa silmäänsä*). Tämä seikka on mielestäni myös otettava huomioon mietittäessä rokotuksen versus rokottamattomuuden aiheuttamia kustannuksia yhteiskunnalle (joita ei monen rokotekielteisen mielestä käsittääkseni saisi yhtään pohtia) – eli jokainen tuhkarokkoon sairastunut lapsi merkitsee minimissään kolmen viikon (viikko sairaana + vähintään se kaksi toipilaana) kotonaoloa jommallekummalle vanhemmalle.
Luvun loppupuolella Lydall kertoo vielä mullistavista tutkimustuloksista, joiden avulla kaikki infektiotauteihin kuolemassa olevat ihmiset voitaisiin pelastaa! Tarvitaan vain suuria annoksia C-vitamiinia; lääkäri Archie Kalokerinos on asiaa tutkinut ja näin todennut. Lydallin viitteet aiheesta ovat saavuttamattomissa (yllä mainitun lääkärin kirjoittama kirja johon en aio tutustua, ja kaksi symposium –abstraktia, joista kumma kyllä ei näytä syntyneen ihan oikeita julkaisuja), joten katson kyseisen lääkärin julkaisuja Pubmedistä; löydän 11 julkaisua vaihtelevista aiheista, joista suurin osa on julkaistu Australaasian sairaanhoitajien lehdessä (The Australasian nurses journal), loput Australian lääkärilehdessä (The Medical journal of Australia) ja joista ainakin yksi on ”letter”. Yhdenkään jutun otsikko ei näytä sopivan laajaan (tai minkään kokoiseen) tutkimukseen C-vitamiinin annostelun vaikutuksista infektiotautikuolleisuuteen. Yhdessä jutussa saattaa olla muutama tapausselostus, mutta en voi olla varma koska en pääse lukemaan juttua. Pikaisehkolla surffaus-sessiolla löydän kyllä kaikennäköistä C-vitamiinista, ja sen mahdollisista vaikutuksista mm. sydän- ja verisuonisairauksiin, mutta infektiotautien kohdalla näytän ensin vetäväni vesiperän, kunnes vihdoin tärppää edes jotain. Tuhkarokon hoidossa on kuin onkin tutkittu C-vitamiini-lisää. Ei abstraktia saatavilla, eikä työpaikallani näköjään ole tilausta eli en pääse lukemaan juttua, mutta otsikkohan sen jo kertoo: C-vitamiinilla ei ole todettu parantavaa vaikutusta tuhkarokon kliiniseen kuvaan / kulkuun (eli ilmeisesti ei myöskään kuolleisuuteen, joskin on nyt vaikea mennä arvioimaan mikä kuolleisuus on tutkimuksessa ylipäänsä ollut). Enempää ei tartu haaviin, mutta jos jollakulla on heittää muita tutkimuksia aiheeseen liittyen, olen kiitollinen. Lydall jatkaa aiheesta salaliittoon vedoten – pienetkin annokset C-vitamiinia pelastaisivat henkiä, mutta WHO ei halua sitä käyttää koska C-vitamiinia ei voi patentoida joten lääkefirmat eivät voi tienata isoja rahoja sen avulla.
Niin kutsuttu ironiamittarini koki kohtuullisen kovia Lydallin pohtiessa sitä, onko viisasta pyrkiä lyhentämään esim. tuhkarokon luonnollista kulkua C-vitamiinilla. Koska aiheesta ei ole vielä tutkimuksia tehty, hän ei sitä suosittele (kuten ei myöskään homeopatian käyttöä tässä tarkoituksessa!). Tästä asiasta hän siis haluaisi tutkimustuloksia. Monen muun asian kohdalla hän on paljon joustavampi.
Luvun yhdeksän otsikko on ”Caring for a child with:” eli ”lapsen jolla on … hoitaminen:” , ja luvussa käydään läpi kaikki muut lastentaudit paitsi tulirokko (*raapii päätään ja miettii miksi tulirokko on jätetty pois*); miten kutakin tautia sairastavaa lasta tulee hoitaa. Päätin pääosin skipata tämän luvun muutamasta syystä.
1) En ole lääkäri, enkä siksi pätevä antamaan ohjeita sairaiden lasten hoitamiseen (seikka joka ei näytä häiritsevän Lydallia, mutta onhan hän sentään homeopaatti)
2) haluan päästä jo niiden pirun rokotteiden kimppuun
3) luku on niin täynnä viitteetöntä seebaa ettei mielenterveyteni kestäisi sen tarkkaa perkaamista.
Muutaman pointin nostan kuitenkin esille, ja ne koskevat hinkuyskää, sillä tätä koskevaa osiota lukiessani ymmärsin ehkä paremmin kuin milloinkaan mitä ”the stupid – it burns” sanonta tarkoittaa.
Lydall aloittaa hinkuyskä”tietouden” jakamisen toteamalla kuinka hinkuyskän ilmaantuvuus on laskenut viimeisen sadan vuoden aikana, ja nykyään hyvin harva lapsi saa sen. Ei viitettä. Lydallin valikoiva viittauskäytäntö antaa kyllä uuden merkityksen kirjan kannessa olevalle maininnalle ”fully referenced”. Silmäilen ”Mikrobiologia” kirjan Bordetella pertussis lukua, sekä jo aiemmin mainitun rokotekirjan lukua hinkuyskä rokotteesta. Taudin ilmaantuvuus laski niiden mukaan selvästi rokotteen käyttöön ottamisen jälkeen, mutta on sittemmin jälleen noussut selvästi, myös Suomessa. Johtuuko tämä aiemmasta alidiagnosoinnista, vai ehkä siitä että rokote antaa aiheuttaja- bakteerin muuntelun vuoksi heikomman suojan kuin ennen, vai ehkä molemmista?
Lydallin mukaan lapsen hinkuyskä on tauti josta selviää parhaiten päättäväisellä asenteella (te kaikki vanhemmat, joiden lapsi on kuollut hinkuyskään – miksi ette olleet päättäväisempiä?), ja muovikulhon avustuksella (tähän lapsi voi oksentaa yskänpuuskan päätteeksi). Ikävimmät asiat hinkuyskään liittyen ovat vanhempien uupumus pitkään kestävien yöheräilyjen vuoksi (yskänpuuskat läpi yön) ja lapsen mahdollinen aliravitsemus oksentelun seurauksena.
Jälleen – hinkuyskä ei ole vaarallinen, kunhan se hoidetaan oikein (=ei missään nimessä mitään lääkitystä, korkeintaan homeopatiaa). Avainasemassa on pystyasento: pieni vauvakaan ei kuole hinkuyskään, kunhan se pidetään pystyasennossa yskänpuuskien aikana (tämän ”vanha kansa” kuulemma tiesi – jos näin, niin miksiköhän hinkuyskään kuoli ennen rokotteen käyttöönottoa esim. USA:ssa 10 000 ihmistä, joista suurin osa pieniä lapsia (lähde) ?). Lydall kritisoi vanhempien pelottelua, johon kuulemma (vauvojen kohdalla) yleensä käytetään kuolleisuuslukua 1/200 sairastunutta (lähteenä annettu CDC:n hinkuyskäseuranta vuosilta 1986-1988, en onnistu löytämään), ja kritisoi tätä tutkimusta koska siinä ei raportoitu mm. sitä oliko kuolleita lapsia lääkitty kipulääkkeillä, tai olivatko he joutuneet kylmettymisen uhreiksi sairastumisen aikana (molemmat seikkoja jotka kuulemma lisäävät kuolleisuutta). Kaiken kukkuraksi hinkuyskä sinänsä ei yleensä koskaan ole kuoleman syy, vaan komplikaatio, kuten pneumonia. Miten lohdullinen ajatus kuolleen lapsen vanhemmille – ei se ollut se hinkuyskä vaan pneumonia! Lydall vetoaa Ruotsiin; tämän mukaan Ruotsissa on ollut vuosina 1977-1979 hinkuyskäepidemia, jossa oli 19 000 sairastunutta eikä YHTKÄÄN kuollutta. Harmillisesti en pääse lukemaan juttua, mutta tämän mukaan Ruotsi veti kokosolurokotteen vuonna 1979 pois käytöstä, joten 1977-1979 on rokote vielä ollut käytössä. Ruotsin lievä epidemia on siis jyllännyt mitä ilmeisimmin pääsääntöisesti rokotetussa populaatiossa – seikka jonka Lydall jättää sopivasti mainitsematta.
No mikä sitten on hinkuyskän kuolleisuus ja muut komplikaatiot? Jälleen tässä kirjassa on listattu, perustuen tähän laajahkoon tutkimukseen, seuraavaa: vauvoilla ja lapsilla vakavia komplikaatioita esiintyi 5,8%, joista yleisin oli keuhkotulehdus. Alle 6 kk ikäisillä vakavia komplikaatioita esiintyi useammin, 23,8%:lla, heilläkin pneumonia oli yleisin komplikaatio. Myös akuutti enkefaliitti (aivotulehdus), johon voi liittyä erilaisia kohtauksia, on mahdollinen, esiintyvyysarviot vaihtelevat 8-80 / 100 000 sairastapausta. Näistä aivotulehdus-potilaista noin kolmasosa kuolee, kolmasosalle jää pysyviä aivovaurioita, ja loppu kolmasosa paranee täysin. Myös aikuisilla voi esiintyä erilaisia komplikaatioita korvatulehduksesta pneumoniaan ja jopa kohtauksia, mutta esiintyvyys on selvästi pienempi. Varsinaiselle kuolleisuudelle ei ole suoraan annettu mitään lukuarvoa tuossa, mutta tässä katsauksessa hinkuyskän historiaan sitä on arvioitu eri aikakausina, ja 1950-luvun alkupuolella sen mainitaan olleen noin 0,2% sairastuneista (jos lasken 60 000 syntyvän lapsen mukaan, jotka käytännössä kaikki sairastuisivat jossain vaiheessa, saisin 120 kuollutta lasta vuodessa).
Itselläni on ihan omakohtainen kokemus hinkuyskän sairastamisesta (olin 27-vuotias) ja nykyisin hinkuyskä on ilmeisesti aika yleinen nuorten aikuisten pitkittyneen yskän aiheuttaja. Kolme kuukautta kestänyt erittäin raju yskä oli lähinnä kiusallinen (ei ollut kovin kiva todeta yskänsä lomassa että tämä päättyy nyt oksentamiseen ja miettiä minne olisi sivistynyttä oksentaa), ei onneksi hengenvaarallinen (joskin yöllä pahentuvana se sai minut ajoittain hieman sekavaan tilaan unen puutteen vuoksi). Olen äärettömän kiitollinen siitä että sairastuin vasta aikuisena. Lapsena olisin jaksanut yskiä vähemmän.
Ystäväpiirissä on myös yksi pienen vauvan (2kk infektiohetkellä) hinkuyskätapaus, johon liittyi mm. muutaman viikon sairaalareissu, noin kolmen kuukauden eristäytyminen (toipilasvaiheessa tulee välttää infektioita) ja luonnollisesti valtava huoli ja murhe. Ystäväni mukaan vanhempien yöheräily on pienin huoli siinä vaiheessa kun oma vauva muuttuu siniseksi ja veltoksi yskänpuuskan aikana. Tiedän ystäväni lukevan tätä blogia, ehkä hän jaksaa kirjoittaa tarkemmin kokemuksistaan pienen hinkuyskäpotilaan äitinä.
Mutta se näistä luvuista, ehkä ensi kerralla pääsen jo rokotteiden kimppuun.
Lopuksi manittakoot että blogin vaihtelevat kirjasimet ja tyylit eivät johdu siitä että ajattelisin vaihtelun virkistävän. Olen näköjään varsin onneton niiden muokkaamisen suhteen, ja käytännössä tämä blogi ihan itse päättää, minusta riippumatta, minkänäköistä tekstiä ulos tulee. En tiedä johtuuko tämä siitä että kirjoitan tekstin ensin Wordissa ja sieltä sen kopypastaan tänne, jolloin mukana seuraa ilmeisesti jotain käsittämättömiä asetuksia joita en osaa poistaa (käytännössä jokainen kappale on erinäköinen aluksi, ja sitten hikoillen ja kiroillen yritän saada edes ne samannäköisiksi). Tämänkertainen teksti oli alunperin himmeän haalean harmaa, joten maalasin sen sitten mustaksi, jolloin myös linkeistä tuli mustia. No, kait se teille kelpaa (ja saa antaa neuvoja, tällä hetkellä esim. se kirjasintyylin valinta, siis arial yms., namiska on kokonaan kadonnut tuosta yläpalkista *jupisee itsekseen*).
Muokattu jälkeen päin: näköjään esikatselu ei annakaan totuudenmukaista kuvaa siitä miltä teksti näyttää, joten maalailin nuo linkit sinisiksi jotta ne on helpompi nähdä (esikatselussa ne olivat alleviivattuja, jolloin ne näkyivät helposti vaikka väri oli sama kuin muun tekstin, mutta näköjään esikatselu ei näytä tekstiä totuudenmukaisena... ARGH).

3 kommenttia:

  1. Kiitoksia aivan loistavasta tutkimustyöstä. Itse en jaksaisi tämän tyylilajin kirjaa edes kahlata läpi, saati etsiä asiaan liittyviä tutkimuksia. Jatkathan hyvää työtäsi jatkossakin!

    VastaaPoista
  2. Kiitokset kommentista.
    Aika koville ajoittain ottaa itsellänikin tämän kirjan lukeminen, ja myönnettäkööt etten julkisilla paikoilla kehtaa sitä tehdä (ettei kukaan vain luule että luen sitä "tosissani"), joskin toisaalta tämä on varsin mielenkiintoista!

    VastaaPoista
  3. Kylläpä adrenaliini kohosi lukiessa näitä tämänkertaisia Lydallin väitteitä. HUH! Tsemppiä sulle lukemiseen ja tutkitun tiedon perkaamiseen!

    Kyllä kokemukseni hinkuyskävauvan äitinä saa minut sydämeni pohjasta kannattamaan sitä (ja muitankin noita "vaarattomia lastentauteja") vastaan rokottamista mahdollisimman tehokkaalla rokotteella, ja ns. breakthrough-tapauksissa mahdollisimman nopeaa antibioottihoitoa myös kontakteille (atsitromysiini tepsii, kunhan annetaan ennen keuhkotuhoa). Nuo Lydallin väitteet hinkuyskän "hoidosta" ja vaarattomuuudesta ovat täyttä puppua. Sen lisäksi, että pikkuvauva voi menehtyä mm. siihen keuhkokuumeeseen, hän voi joko yskiä itsensä hengiltä (ei vain jaksa kymmeniä sekunteja jatkuvan yskänpuuskan jälkeen vetää enää happea typötyhjiin keuhkoihinsa, kokeile itse), tukehtua oksennukseensa tai saada siitä aspiraatiokeuhkokuumeen, tai, mikä mun mielestä oli pelottavinta, yksinkertaisesti lakata hengittämästä ilman mitään vanhempia herättäviä äänekkäitä oireita. Tämän takia vauvani oli pari viikkoa ympärivuorokautisessa seurannassa sairaalassa, ja hapetuksen (pulssioksimetri) lisäksi hänen hengitysliikkeitään seurattiin ns. apneamittarilla. Mitenkähän muuten tämä olisi vältetty oikealla ravinnolla, kun kyseessä oli 100% rintaruokittu lapsi?
    Ja me pääsimme vähällä, sillä baby oli 2-kuiseksi poikkeuksellisen iso ja vahva ja oli jo ehtinyt saada ensimmäisen hinkuyskärokotteen, joka lievensi oireita ja lyhensi kestoa, ja hänellä oli valveutuneet vanhemmat, jotka eivät uskoneet terveyskeskuslääkäriä pelätessään lapsen menehtymistä omaan syliinsä (se veltto ja sininen on ihan totta). Hinkuyskässä on niin kovin hämäävää se, että yskänpuuskien välillä lapsi vaikuttaa täysin terveeltä ja iloiselta, keuhkoissa ei kuulu mitään eikä kuumetta ole muutamaa mahdollista pientä lämpöilupäivää lukuunottamatta. Mutta ne puuskat tulevat yöllä, ja se ON kammottavaa! (Heräilyyn toki oli jo valmiiksi tottunut, mutta se pelko ja kauhu, kun oma lapsi taistelee hengestään...)

    VastaaPoista