Luku 14

No niin, kesälomat on lusittu ja sorvi pyörii jälleen. Näköjään sitten otin lomaa tästä projektista, muista projekteista ei lomaa herunut ja lisääkin pukkasi kuin Annelin faksiin - ihan pyytämättä ja yllätyksenä (ehhehe, pahoittelen vanhaa ja kulunutta vitsintynkää).

Mutta asiaan.

Luvun 14 otsikona on ”Vaccine myth number seven: immunity can be measured by the density of antibodies in the blood” eli immuniteettia voidaan mitata veren sisältämien vasta-aineiden tiheyden perusteella, ja luvussa käydään läpi “todisteita” siitä että rokotteet perustuvat immunologisesti väärään ajatukseen.

Lydall käy lyhyesti läpi immunologian historian yhden suuren ”oppiriidan”, jossa ns. saksalainen koulukunta väitti vastustuskyvyn perustuvan johonkin joka sijaitsee veressä (vapaana), kun taas ranskalainen koulukunta oli vakuuttunut vastustuskyvyn perustuvan soluihin jotka syövät vieraita tunkeutujia (fagosyytit). Lopulta havaittiin että molemmat ovat oikeassa – fagosyytit ovat vallan tärkeitä, mutta myös veressä olevat vasta-aineet tekevät oman osuutensa (aiheesta löytyy mm. täältä ja täältä). Lydallin mukaan vasta-aineteoria kuitenkin voitti, koska se voitiin kaupallistaa. Vasta-aineita opittiin valmistamaan, niiden mittaamistekniikat kehittyivät, ja huomattiin myös että niiden syntyä elimistössä on helppoa stimuloida. Ilkeät ja ahneet lääkefirmat näkivät tilaisuutensa tulleen, ja päättivät lähteä ratsastamaan näillä havainnoilla. Rokotteet perustuvat yksinomaan vasta-aineiden stimuloimiseen, ja rokotefirmat väittävät (Lydallin mukaan siis virheellisesti) että vain vasta-aineilla on merkitystä infektion torjunnassa, jos yksilö altistuu jollekin infektiiviselle agenssille. Fagosyytit unohdettiin, koska niitä ei voi valmistaa ja myydä, joten vain vasta-aineiden väitetään olevan merkityksellisiä.

En voi sanoa tietäväni mitä rokotefirmat väittävät, sillä olen loppujen lopuksi lukenut aika vähän heidän materiaaliaan koskien perusimmunologiaa, immuunivasteen muodostumista ja immunologista muistia, mutta olen lueskellut useampaa eri immunologian perusoppikirjaa, ja voin vannoa että yksikään, siis ei yksikään ole väittänyt että vain vasta-aineet ovat merkityksellisiä immuniteetin kannalta. Voin suositella Lydallille muutamaa oppikirjaa (vaikkapa tätä). Vasta-aineita on kuitenkin ollut paljon helpompi tutkia kuin soluja, joten niistä on todennäköisesti paljon enemmän tietoa, ainakin toistaiseksi.

Lisäksi voin pudottaa Lydallille uutispommin: jotta vasta-aineita muodostuisi, aika paljon on pitänyt tapahtua siellä immuunivasteessa ennen sitä! Vasta-aineet eivät vain synny tyhjästä, itsestään. Lydall kyllä väittää että tarvitsee vain ruiskuttaa jotain ainetta verenkiertoon, jolloin veri valmistaa vasta-aineita. Väärin. Vasta-aineita ei valmisteta veressä, itse asiassa oikeastaan mikään osuus immuunivasteen käynnistymisestä ei tapahdu veressä, vaikka ainakin yhden lopputuloksen (=vasta-aineet) voi sieltä mitatakin.
Vasta-aineita valmistaa yksi valkosolupopulaatio, B-lymbosyytit. Jotta B-solut alkaisivat vasta-aineita tuottamaan, pitää niiden stimuloitua. Jotta ne stimuloituisivat, tulee niiden sekä kohdata oma antigeeninsa (jota vastaan vasta-aineet tuotetaan), että saada stimulaatiota (eli apua) T-lymfosyytiltä (auttaja T-solu, eli Th eli T-helper). Jotta Th solu antaisi tätä stimulaatiota, on sen itsensä ensin pitänyt aktivoitua. Jotta Th solu aktivoituisi, on sille pitänyt esitellä sen omaa antigeenia sopivassa muodossa (esittely tapahtuu MHC-molekyylissä, antigeenia esittelevän solun toimesta, yleensä esittelevänä soluna toimii dendriittisolu, eli DC ja esittely tapahtuu organisoidussa imukudoksessa, esim. imusolmukkeessa). Jotta DC tätä antigeenia esittelisi, on sen pitänyt se ensin kohdata, nielaista, prosessoida, sitoa MHC-molekyyliinsä solun pinnalle, aktivoitua ja samalla vaeltaa sinne missä esittely & Th-solun aktivoituminen tapahtuu. Myös moni muu solutyyppi on aktivoitunut, on eritetty sen seitsemää(kymmentä) sytokiinia, kemokiinia ja ties mitä, monet reseptorit ovat toimineet signaalinvälittäjinä (mm. TLR) ja niin edelleen. Siis todella paljon on tapahtunut! Pahoittelen etten omaa kykyä kertoa tästä kaikesta selkeästi ja lyhyesti (koska en ole sitä itse niin täydellisesti sisäistänyt), mutta kiinnostuneille on varmasti tarjolla useita lyhyitä ja tiiviitä artikkeleita perusimmunologiasta ja immuunivasteen käynnistymisestä & toiminnasta; tässä yksi (jota en ole lukenut itse) ja tässä kaksi hieman vanhempaa juttua, jotka luin joitakin vuosia sitten.
Joka tapauksessa, jos vasta-aineita on syntynyt elimistön immuunijärjestelmän toimesta, on siellä tapahtunut paljon paljon muutakin. En tiedä olisiko mahdollista saada aikaiseksi tilanne että mikään muu osio ei aktivoituisi kuin vasta-ainetuotanto, mutta uskon sen olevan vähintäänkin himputin vaikeaa.

Siispä Lydallin kritiikki ontuu ja pahasti.

Lydall vetoaa taas luontoon: When a natural infection occurs, the formation of antibodies is only a part of the immune system’s response eli luontaisessa infektiossa vasta-aineiden muodostuminen on vain osa immuunivastetta. No niin se on rokotevasteessakin, joskin rokotevaste on hyvin usein (mutta ei aina!) luontaista infektiota heikompi ja myös lyhytkestoisempi (ja jos rokotevaste olisi luontaisen infektion kaltainen, olisivat sivuoireetkin todennäköisesti lähempänä luontaista infektiota).

Mutta mitä todisteita Lydalla tarjoaa tälle ”vasta-aineet eivät suojaa taudilta” teorialleen? Lydall käy hyvin yksityiskohtaisesti läpi kurkkumätää koskevia tutkimuksia noin vuodelta 1950. Yrittäessäni saada kokonaiskuvaa Lydallin pitkästä ja jossain määrin sekavasta selityksestä selaan kirjan lähdeluetteloa hieman epätoivoisena – onko kesän helle tosiaan pehmentänyt aivoni? Mutta ei, kyllä se nyt vain niin näyttää olevan että Lydallin viitteet numero 120, 124 ja 166 ovat kaikki sama viite (ja ilmeisesti myös viitteet 167-170 joiden kohdalla lukee vain itselleni uusi ilmaisu ”ibid.” josta Wikipediassa selitys). Tulee hieman absurdi olo kun lukee tekstistä peräkkäisiä lauseita, joissa on perässä eri viitenumerot, mutta kun tarkistaa luettelosta, on kaikkien kohdalla sama tutkimus. Onnistuisinkohan minäkin laajentamaan omien juttujeni viiteluetteloa samalla metodilla (*kieriskelee naurusta*)... Fully Referenced indeed.

Käytännössä Lydall siis viittaa tasan tähän yhteen jo tuttuun (toukokuun postauksessani mainittuun) tutkimukseen!
No, joka tapauksessa tarina menee suunnilleen niin että kurkkumätärokotteen tultua käyttöön, oli vallalla “vasta-aineiden kynnysarvoteoria”, jonka mukaan jos rokotettu yksilö muodosti vasta-aineita riittävästi, yli tietyn kynnysarvon, hän ei voinut sairastua kurkkumätään. Käytännössä havaittiin että moni rokotettu kuitenkin sairastui kurkkumätään, ja tutkimuksilla pyrittiin selvittämään, ovatko nämä sairastuneet sellaisia jotka eivät ole muodostaneet riittävästi vasta-aineita. Tämä oli siis oletusarvoteoria, mutta ikäväkseen tutkijat joutuivat toteamaan sen vääräksi. Osalla sairastuneista oli mittausten mukaan kynnysarvon ylittäviä määriä vasta-aineita, ja toisaalta moni sairastuneiden perheenjäsen (joka siis altistui tartunnalle), joilla ei ollut juurikaan vasta-aineita veressään, säästyi sairaudelta. Kynnysarvoteoria ei siis saanut tukea, ja Lydallin mukaan koko vasta-aineteoria osoitettiin tällä yhdellä tutkimuksella hevonkukuksi.

Katsoin jo tuolloin toukokuussa rokotekirjasta kurkkumätärokoteen suojakorrelaatit, en nyt jaksa niitä tähän toistaa, mutta on ihan selvä ettei vasta-ainetasosta yksinään voi päätellä suojan tasoa. Lisäksi vasta-aineita on monenlaisia: eri luokkia, ja alaluokkia. Osa on neutraloivia, osa opsonoivia, osa ties mitä. Eli pelkkä tautisepsifisten kokonaisvasta-ainepitoisuuksien määritys voi olla harhaanjohtavaa. Uskallan olla melkein varma että yllämainitun tutkimuksen tekoaikana ei osattu erotella kovinkaan hyvin erityyppisiä vasta-aineita, tosin voin olla väärässäkin.
Jälleen kerran on pakko kysyä miksi Lydall ei ole katsonut asiaa laajemmin, vaan kutistaa koko kysymyksen yhteen tutkimukseen, vaikka sitten useamman viitenumeron kautta? Jos toistaa ”maapallo on litteä” tarpeeksi monta kertaa, ehkä maapallosta tosiaan tulee litteä?

Mutta katsellaan tilannetta nyt vähän laajemmin. Vastaan kävelee varsin mielenkiintoinen juttu jossa käydään läpi se mitä tiedetään eri (käytössä olevien) rokotteiden suojakorrelaateista (correlates of protection), ja jossa todetaan toksiineja tuottavien bakteereiden (kuten kurkkumädän ja jäykkäkouristuksen) kohdalla

Correlates of protection are particularly clear for the class of toxin-producing bacteria (Table 2). Tetanus and diphtheria have been well studied, and the levels of antitoxin after vaccination that correspond to protection were established years ago. For both pathogens, a level of 0.01 mg/ml provides considerable protection, whereas a level of 0.1 mg/ml corresponds to virtually complete protection against the respective diseases (56, 65, 89, 100, 113), although more antibody may be required for diphtheria (92). Exceptional cases of diphtheria and tetanus occur despite high concentrations of antibodies, perhaps because of poor diffusion into sites of toxin production, but the illnesses are usually mild (13, 14, 34, 37, 65). Measurement of antitoxin in animals is preferable to in vitro methods, as the latter may also detect nonneutralizing antibodies (36).
Eli näiden kahden (runsaasti tutkitun) toksiinia tuottavan taudinaiheuttajan kohdalla yllämainitut pitoisuudet vasta-aineita korreloivat suojan kanssa, jälkimmäinen pitoisuus (0.1 mg/ml) tarjoaa hyvän suojan, mutta ei 100%:sta sillä harvinaisia tapauksia raportoidaan korkeasta vasta-aineipitoisuudesta huolimatta, mahdollisesti siksi että vasta-aineet eivät ole päässeet siirtymään toksiinintuotantopaikalle, mutta yleensä nämä tapaukset ovat lieviä. Antitoksiinimäärien mittaus on suositeltavaa tehdä eläinkokeilla, sillä in vitro (=koeputki) menetelmät saattavat mitata myös ei-neutralisoivia vasta-aineita (jotka siis eivät suojaa).

Lydallin mukaan ei ole kertakaikkiaan mitään todisteita siitä että vasta-aineiden määrällä olisi mitään merkitystä tautisuojan kannalta. Jos näin on, haluaisin esittää kaksi kysymystä.

1. Miksi kurkkumädän hoidossa käytettävä antitoksiini (eli toksiinia vastaan eläimessä, yleensä hevosessa, tuotetut vasta-aineet) näyttää toimivan, edellyttäen että siinä on riittävä määrä vasta-aineita? Rokotekirjasta viitteeksi tälle mm. tämä (jota ei harmikseni saa netistä ainakaan ilmaiseksi) ja tämä joka tosin ei ole Tanskalainen alkuperäisjuttu, hehe (wau, ilmeisesti eka satunnaistettu tutkimus, joskaan ei sokkoutettu). Kyseisen hoitomuodon alkuvaiheista voisi ilmeisesti lukea kirjasta, joka esitellään mm. täällä.
2. Miksi eläinpuolella on ihan selvää että vastasyntyneet vasikat ja varsat (ja monet muut eläimet) tarvitsevat hyvälaatuista kolostrumia (eli ternimaitoa, joka sisältää erityisen paljon juurikin vasta-aineita) selviytyäkseen? Aiheesta mm. täällä, täällä ja täällä sekä täältä. Jos vasta-aineiden määrällä ei ole mitään merkitystä, pitäisi olla ihan sama mitä litkua varsoille ja vasikoille juotetaan, kunhan se sisältää riittävästi energiaa ja ravintoaineita. Ehkäpä Lydall juottaisikin eläinlapsosille olemattomiin laimennettua ternimaitoa?

Mutta jos unohdetaan hetkeksi se, onko vasta-aineet suojaavia vai eivät, ja keskitytään oleellisempaan kysymykseen (jota Lydall ei kyseisessä luvussa käsittele lainkaan!): mikä on kurkkumätärokotteen teho? Rokotekirjasta löytänen parhaan yhteenvedon asiasta.
Ensinnäkin, kontrolloituja kliinisiä kokeita asiasta ei ole tehty (tässä suhteessa lisensoinnin vaatimustaso on ainakin noussut). Sen sijaan useita havainnointitutkimuksia löytyy, linkitän tähän osan näistä. Tässä yksi, jossa Halifaksin alueen epidemiassa vuosina 1940-1941 havaittiin rokottamattomien ilmaantumisosuudeksi (attac rate, katsoin suomennoksen täältä joka olikin muuten hyvä löytö!) 2027 / 100 000 kun rokotettujen vastaava oli 296,6 / 100 000, taulukko 4 (rokotekirjassa asia oli ilmaistu: ”the monthly incidence of diphtheria fell to 24.5 per 100,000 population, about one seventh of the rate of 168.9 per 100,000 in the unimmunized during that same period” eli kuukausittainen ilmaantuvuus oli rokotetuilla 24.5, noin seitsemäsosa rokottamattomien ilmaantuvuudesta joka oli 168,9 / 100 000). Tästä osoitteesta http://www.jstor.org/pss/20350112 (jostain syystä suora linkitys toimii epäluotettavasti, mutta jos ei toimi, kopypastatkaa osoitekenttään) löytyvästä jutusta selviää, että Englannissa vuonna 1943 (vai 1944?) kurkkumädän esiintyvyys oli parin viimeisen vuoden aikana laskenut selvästi (laajamittaiset rokotukset alkoivat 1940), ja ilmaantuvuus oli rokottamattomilla noin 4 / 100 000, rokotetuilla noin 1 / 100 000, ensimmäisten kuolleisuus tautiin oli noin 25 kertaa suurempi kuin jälkimmäisten. Mainittakoot että samassa raportissa käsitellään myös muita Euroopan maita, joilla ei mennyt yhtä hyvin, esim. Ranskassa esiintyvyys oli jyrkässä nousussa (rokotukset olivat sielläkin alkaneet mutta tuosta ei käy ilmi miten laajamittaisia ne olivat olleet, kouluikäisten rokotukset mainittiin). Yemenin alueella sattuneessa epidemiassa todettiin tapaus-verrokkitutkimuksella kolmen annoksen DTP rokotetta olleen tehokkuudeltaan 87,3% (A case—control study showed that vaccination with DPT was protective (P = 0.03) with an efficacy of 87.3% (95% confidence interval, 32.2-99.5%), among those who had received 3 or more doses. Aika laaja luottamusväli tokikin). Neuvostoliiton alueelta on myös useita juttuja: Ukrainassa kolmen annoksen tehoksi todettiin 98,2% (The effectiveness of three doses of diphtheria vaccine was 98.2% (95% confidence interval: 90.3-99.9) ja Moskovan alueella 97% (The vaccine effectiveness for three or more doses was 97% (95% confidence interval: 94.3-98.4). Tässä on katsottu annettujen annosten määrän vaikutusta.
Rokotekirjan yhteenvedossa todetaan ”Thus it appears that the effectiveness of diphtheria toxoid is high although not 100%.”, vaikuttaa siis siltä että kurkkumätätoksoidi on tehokas, vaikkakaan ei 100% tehokas (no mikäpä rokote olisi?).

Lydall vetoaa myös tuhkarokkoon: lapset jotka kärsivät geneettisestä sairaudesta, jonka vuoksi he eivät muodosta lainkaan vasta-aineita, sairastavat tuhkarokon ”ihan normaalisti” ja muodostavat sille vasteen. Joku muu kuin vasta-aineet on siis vastuussa suojasta, viitteenä tämä juttu ja tämä kirja. Kumpaakaan en saa käsiini, joten kalastelen Pubmedistä eikö aiheesta tosiaan mitään uudempaa löydy? Muutama raportti tuhkarokosta hypogammaglobulinemia (=vasta-aineita vähän) –potilailta: tässä ja tässä, kummassakin vakavat seuraukset, joskin esiintyyhän niitä tuhkarokkotapauksissa ihan terveilläkin. Tässä katsotaan vasta-aineiden merkitystä virusinfektioissa laajemmaltikin, suosittelen! Näkökulma on kylläkin infektiosta selviytyminen, eikä infektion jälkeinen suoja uusintainfektioille (joka on relevantimpi asia rokotteiden kannalta), mutta vaikuttaa siltä että vasta-ainepuutteiset ovat ihan selväsi suuremmassa riskissä sairastua infektiotauteihin terveisiin verrattuna, enkä näe Lydallin antamalla ”todisteella” kerrassaan mitään järkeä vaikka uskonkin että vasta-ainepuutoksinen potilas joka tuhkarokkoinfektiosta selviää saa toki suojan infektiosta, jos soluvälitteinen puoli pelaa normaalisti. Koska Lydall ei täysin näytä käsittävän mikä loppujen lopuksi antaa suojan taudille (joko sairastamisen tai rokottamisen jälkeen), voin sen nyt tässä paljastaa. Kyseessä on ilmiö nimeltä immunologinen muisti, ja siihen vaikuttaa sekä B-solu että T-solupuoli. Siis molempien, sekä soluvälitteisen, että vasta-ainevälitteisen immuniteetin yhteistyö. Riippuu taudista, kumpi on merkityksellisempi, mutta mitään vasta-aineimuistia ei taida voida syntyä yksinään, ilman soluvälitteisen puolen muistia (vai voisikohan ns. T-riippumattomiin antigeeneihin syntyä pitkäaikainen B-solumuisti, mietin mutta juuri nyt en jaksa etsiä vastausta). Soluvälitteistä puolta voidaan kyllä pitää tärkeämpänä, sillä jos T-solupuoli ei toimi kunnolla, ei B-solupuolikaan toimi, ja silloin yksilö on totisesti pulassa (esim. sairaus nimeltä SCID). B-solupuolen toimimattomuus ei vaikuta T-solupuoleen, ja yksilö ei ole ihan niin pahassa pulassa, varsinkaan nykyhoidoilla johon kuuluu jatkuva gammaglobuliinien korvaushoito.

Lydallin tapa ottaa yksi tauti esimerkiksi ja yleistää kaikkiin infektiotauteihin on suoraan sanottuna käsittämätön. On tauteja joissa vasta-aineiden muodostuminen on ihan selvästi tärkeä tekijä suojan kannalta (esim. bakteeritoksiinien neutralointi vasta-aineilla), ja toisaalta taas tauteja joiden kohdalla soluvälitteinen immuunivaste on merkityksellisempää (esim. solun sisällä asustelevat mykobakteerit). Toistaiseksi rokotteilla ollaan oltu selvästi parempia stimuloimaan vasta-ainetuotantoa, eli rokotteet sellaisia tauteja vastaan jotka tarvitsisivat enemmän soluvälitteistä vastetta ovat olleet teholtaan heikompia.

Katsotaan vielä mitä rokotekirja sanoo tuhkarokosta. Ensinnäkin luontainen infektio:
Recovery from infection is associated with the production of serum and secretory antibodies[55,62–70] as well as the establishment of cellular immunity.[58,59,71–77] Although subclinical infection with boosting of antibody may occur with subsequent exposure,[63,65] immunity after natural infection is believed to be lifelong.[7,78]
Eli infektiosta paranemisen aikana tuotetaan seerumiin sekretorisia vasta-aineita, ja myös soluvälitteinen immuniteetti muodostuu. Subkliinisiä infektioita, jotka tehostavat vasta-aineivastetta, voi esiintyä altistumisen yhteydessä, mutta luontaisen infektion jälkeinen immunitetti on ilmeisesti elinikäinen.
Mitä tapahtuu rokottamisen jälkeen?
The immune response after successful vaccination is similar in almost all respects to that noted after natural infection. Although the interval between vaccination and an immune response is a few days shorter than that observed after natural infection,[12] immunization induces both humoral[22,65,68,70,257] and cellular[74–76] immunity and the production of interferon.[449–451].
Eli immuunivaste onnistuneen rokotuksen jälkeen on hyvin samankaltainen luontaisen infection kanssa. Rokotuksen jälkeen immuunivaste käynnistyy pari päivää nopeammin kuin infektion jälkeen, ja rokote indusoi sekä humoraalisen (eli vasta-ainevälitteisen) ja sellulaarisen (eli soluvälitteisen) vasteen, sekä interferonituotannon.
Lisäksi
Laboratory evidence of immunity is most conveniently documented by use of antibody assays because tests for cell-mediated immunity are not standardized. However, even with antibody assays, results of studies on vaccine-induced immunity may vary depending on the sensitivity of the antibody assay used.[63–65,78,267–273,452–460] Although the presence of antibodies detected by HI, ELISA, or CF correlates with immunity, Nt antibodies are probably most important in clinical protection.[2,3,63,78,277]
Eli immuniteettia voidaan todentaa laboratoriossa parhaiten vasta-ainemittauksilla, koska soluvälitteisen immuniteetin testejä ei ole standardoitu (=tätä puolta ei vielä osata tarpeeksi hyvin). Kuitenkin myös vasta-ainetesteillä rokoteimmuniteetin tutkimusten tulokset voivat vaihdella, riippuen käytetyn vasta-ainetestin herkkyydestä. HI, ELISA ja CF-testeillä havaitut vasta-aineet korreloivat immuniteetin kanssa, mutta neutraloivat vasta-aineet ovat kuitenkin todennäköisesti tärkeimpiä kliinisen suojan kannalta.

Lydall myös paljastaa yrittäneensä etsiä tutkimuksia joissa olisi varmistunut se, että tietty vasta-ainepitoisuus poliorokotuksen jälkeen oikeasti antaisi kliinisen suojan tautia vastaan, mutta ei ole onnistunut löytämään yhtäkään tutkimusta. Rokotekirjasta silmäillessäni löydän mielenkiintoisen tiedon: myös poliossa on testattu gammaglobuliinihoitoa, tai oikeastaan ennaltaehkäisyä. 54 000 lasta, joista puolet sai gammaglobuliinia ja puolet blacebona gelatiinia, seurattiin polion esiintyvyyden suhteen, ja paralyyttisen poliomyeliitin esiintyvyys laski gammaglobuliinia saaneilla noin 80%, lähde, jota en valitettavasti pääse tarkistamaan (ja pelkät prosenttiluvuthan eivät ole kovin hyvä keino arvioida mitään dataa, harmi ettei kirjassa ole kunnolla esiintyvyystietoja). Huomatkaa että kyseessä on 5 raporttisarjan 4. osa. Valitettavasti gammaglobuliinit (ts. vasta-aineet) eivät ole kovin pitkäikäisiä joten suoja oli lyhytaikainen (noin 8 viikkoa), eikä hoitoa tietenkään voi soveltaa kansanterveydellisenä ehkäisykeinona. Myös maternaaliset vasta-aineet (äidiltä raskauden aikana saadut) antavat lyhytaikaisen suojan syntymän jälkeen. Kirjassa mainitaan pariinkin otteeseen neutralisoivien vasta-aineiden korreloivan suojan kanssa, ja vasta-ainetiitteriä yli 1:8 pidetään ns. surrogaattimarkkerina suojatehosta rokote-arvioinneissa, mutta en onnistu silmäilemällä löytämään tälle mitään viitettä, enkä ehdi lukea koko lukua sanasta sanaan. Entäpä kliiniset kokeet rokotteen tehosta, niitä ei ole vai?
Salkin inaktivoidun rokotteen ensimmäinen kliininen koe on raportoitu ilmeisesti tässä, enkä nyt löydä tekstin alkuperäisversiota (täältä sen voisi ilmeisesti ostaa), mutta tässä näyttää olevan hieman uudempaa esittelyä kyseisestä kokeesta. Aika iso, sanoisin. Muita kliinisiä kokeita / raportteja rokotteen tehosta löytyy mm. täältä, täältä, täältä ja täältä, lisää löytyy Pubmedissä. En lukenut raportteja ja etsinyt sitä onko niissä miten tarkkaan seurattu vasta-ainepitoisuuksia ja niiden korreloimista suojan kanssa, mutta joka tapauksessa näyttää siltä että suojatehosta on saatavilla aika monta kliinistä koetta. Eikö Lydall vain onnistunut löytämään niitä?

Mutta voiko luontaisen infektion aikaisia tapahtumia edes verrata rokote”infektioon” ja sen tavoitteisiin (kuten Lydall monesti tekee)? Onko taudista parantuminen immuunivasteen näkökulmasta sama kuin taudin ehkäisy? Eli siis tarvitaanko taudista eroon pääsemiseen samoja tekijöitä / immuunivasteen osasia kuin taudin ehkäisyyn tarvitaan, siis siihen että ei edes sairastu? Ei välttämättä.

Mihin perustuu se että sairastettuaan taudin X ihminen ei sairastu siihen enää toistamiseen? Mikä on siis se suoja jonka luontainen infektio jättää? Hyvä kysymys, eikä tätä välttämättä kovin hyvin vielä tunneta ainakaan kaikkien infektioiden osalta, immunologinen muisti on vielä osittain (paljonkin?) huonosti ymmärretty (tulipa aiheesta vastaani aika mielenkiintoisen oloinen (”ei-ortodoksinen”?) juttu joka pitänee lukea joskus, laitetaan tähän vähintäänkin itselle ylös), mutta jotain sentään tiedetään. Asiaa rokotteiden osalta penkoessani törmäsin aivan loistavaan juttuun, joka näyttää olevan jopa ilmaiseksi saatavilla, suosittelen lämpimästi. Jutussa käsitellään hieman myös yllämainittua tuhkarokkoa, ja sitä että vasta-ainetasojen on havaittu korreloivan suojan kanssa, mutta infektion ollessa päällä (mukaan lukien elävän heikennetyn rokoteviruksen aiheuttama infektio) soluvälitteinen puoli on todella tärkeä infektiosta paranemiselle. Lisäksi siinä selvitellään vasta-aineiden ja niiden määrän merkitystä, onko suoja absoluuttinen vai suhteellinen, ja mikä merkitys vasta-aineen laadulla on. Joskus vasta-aineet ovat ns. surrogaatteja – eivät ehkä itse kovin merkityksellisiä suojan kannalta mutta helpon mitattavuuden takia niiden perusteella pyritään päättelemään rokotteen stimuloimasta suojasta jotain (koska vasta-aineita ei muodostu yksinään). Jutussa käsitellään myös muita kuin vasta-aineita suojan mittareina.

Luvun loppu menee Lydallilta taas tutun kaavan mukaan. Uuden Seelannin tuhkarokkoepidemioissa puolet sairastuneista oli rokotettuja (ei viitettä, eikä mitään sairastuneisuuslukuja), ja sen yhteydessä tuli todistettua se että rokotetut sairastuvat vanhempina (=vakavammat seuraukset) ja sitä paitsi isorokkorokotekaan ei oikeasti toiminut yhtään. Kaiken takana on salaliitto.

Tällä kertaa taidan jättää tarinan tähän yhteen lukuun, kun tämä venyi näin pitkäksi. Mutta jatkan tästä samantien uuteen lukuun ja yritän palata asiaan, kunhan töiltä ehdin. Tenttiinkin pitäisi lukea, hui.

Luvut 12-13

Viime hetkellä ennen kuun vaihdetta ehdin vielä lunastamaan epämääräisen lupauksen noin kerran kuussa postauksesta, vaikka päivämäärien mukaan tässä melkein 2 kk ehti kuluakin. Kesä ja kukkaset vievät yllättävän paljon aikaa. Mutta saman tien asiaan.

Luvun 12 otsikko on “Vaccine myth number five: without vaccination there would be epidemics” eli ilman rokotteita esiintyisi epidemioita.

Luku on varsin hämmentävää luettavaa, enkä oikein tiedä mitä ajatella.
Lydall puhuu tautiepidemioista erittelemättä sen tarkemmin mitä tarkoittaa. Tauti ku tauti. Tautiepidemiat tulevat ja menevät, omia kulkujaan, emmekä vielä ymmärrä alkuunkaan miksi niitä joskus tulee, ja miksi ne katoavat (omia aikojaan). Ihmisen toiminnalla voidaan vaikuttaa sairastuneiden ihmisten määrään, mutta ei epidemioiden tulemiseen ja menemiseen (karkeasti ottaen ainakin osittain totta – ja siihenhän rokotteilla pyritäänkin; vaikuttamaan sairastuneiden määrään). Rokotteilla ei Lydallin mukaan voida vaikuttaa epidemioihin mitenkään, vaikka ”rokottajat” väittävätkin että niiden avulla epidemiat saadaan katkaistua / pysymään poissa.

Tuberkuloosin hän nostaa poikkeukseksi tästä ”tulevat ja menevät” säännöstä; tuberkuloosipöpöt ovat aina läsnä joka paikassa, valmiina aiheuttamaan tautia jos joku yksilö sattuu olemaan herkkä sille. Tuberkuloosiepidemiat aiheutuvat sosioekonomisista seikoista, eivät muutoksista agenssin virulenssissa.

Siis hetkinen, tuberkuloosi?
On totta että osa mykobakteereista, joihin tuberkuloosin aiheuttaja kuuluu, on ns. maaperäbakteereja joita löytyy ”kaikkialta”, kuten ns. Mycobacterium avium –kompleksi, mutta nämä bakteerit eivät aiheuta ihmiselle perinteisesti tuberkuloosiksi nimitettyä sairautta vaan yleensä tuberkuloosilla viitataan nimenomaan M. tuberculosis –bakteerin (tai joskus M. bovis –bakteerin) aiheuttamaan keuhkotautiin, joita taas nimenomaan ei löydy ”joka paikasta” vaan tartunnan saa sairaasta yksilöstä yleensä aerosolina hengitysteitse.

Ja sitä paitsi miten niin vain tuberkuloosi? Minne jäivät muut maaperä- ja ympäristöbakteerit? Pernarutto, jäykkäkouristus, esimerkiksi? Klassisia maaperäbakteereita, joita (ts. itiöitä) tosin tyypillisesti esiintyy tietyillä kontaminoituneilla alueilla, ei välttämättä ”joka paikassa”.

Lydallin logiikka infektiotautien suhteen ei vain aukea, ja näyttää perustuvan johonkin muuhun kuin mikrobiologisiin / epidemiologisiin faktoihin.

”Todisteeksi” sille että rokotteet eivät vaikuta epidemioihin Lydall nostaa esiin kaksi tautia: ruton ja koleran. Näiden (lähi)historia käydään tarkemmin läpi, ja epidemioiden eteneminen; nousu ja lasku ovat Lydallin mukaan todiste siitä että ihmisen toiminta, eikä varsinkaan rokotteet vaikuta tautien kulkuun mitenkään.

Yritän hämmentyneenä miettiä, miten näiden kahden taudin historia todistaa minkään muun taudin osalta yhtään mitään? Suklaa maistuu hyvältä. Suklaa on ruskeaa. Paska on ruskeaa. Paska maistuu hyvältä. Eiku…

Lukaisin nämä historia-pätkät pikaisesti läpi, mutta teksti on jotenkin sekavaa enkä oikein saa kunnollista kokonaiskäsitystä. Onneksi hyllyssä sattuu olemaan myös tämä kirja, jonka luvuista saan hieman paremman tolkun, vaikka ei sekään selkeydessään täyttä priimaa ole.

En jaksa alkaa tarkistella faktoja, sillä koko ”todiste” on täysin hevonkuuta, mutta oikaistaan nyt muutama virhe jotka havaitsin ihan perusmikrobiologian tiedoissa.
Ensinnäkin Lydall väittää ruttoa aiheuttavan bakteerin asuvan kirpun mahassa. Tarkalleen ottaen tämä ei pidä paikkaansa vaan Yersinia pestis –bakteerin ylläpitoisäntänä pidetään mm. jyrsijöitä, ja kirppu toimii bakteerin levittäjänä: se imee infektoituneesta eläimestä verta, bakteerin toiminta aiheuttaa kirpulle suolistotukkeuman, jolloin kirppu nälkiintyy ja yrittää toistuvasti ruokailla uusissa isännissä, ja näin bakteeri pääsee siirtymään näiden vereen. Ihminen voi satunnaisesti kuulua näihin epäonnisiin joissa kirppu ruokailee ja joihin ruttobakteeri siirtyy.
Lydall myös väittää että kirpun ei tarvitse purra ihmistä, riittää että se laskeutuu iholle, ja siitä bakteeri voi porautua ihmisen verenkiertoon. Höpötihöpötihöö.
On bakteereija, jotka ilmeisesti ovat niin invasiivisia että voivat ”porautua” jopa ehjän ihon läpi mutta Y. pestis –bakteeri ei kyllä kykene porautumaan ensin sen kirpun läpi ja sitten vielä siitä ihon läpi vaan purema on välttämätön.
Kiinnostuin myös maininnasta jonka mukaan vuonna 1994 sattui ruttoepidemia Intiassa, joka aiheutti suurta hysteriaa, mutta epidemia katosi ihan itsekseen. Muutaman hakutuloksen abstraktin silmäilin läpi, ja tässä mainitaan interventiotoimenpiteistä jotain. Vaikea kuvitella että Intiassakaan ihan tumput suorana seisoskeltaisiin ja olkia kohauteltaisiin tyyliin ”kyyyyyllä se varmaan ihan itsekseen menee ohi, katotaanpa huvikseen moniko kuolee”.

Homeopatialla voi muuten parantaa rutonkin, ja Lydall manitsee myös kuinka homeopatian ”isä” Hahnemann tiesi (siis jo kauan ennen kuin ns. ”länsimainen lääketiede”) että ruttopotilaan petivaatteet kannattaa polttaa koska hän uskoi ruton aiheuttajiksi pienen pienet eläimet joita ei voi nähdä silmillä. Hahnemann oli tässä oikeassa, Homeopatian siis täytyy toimia!
Myös koleran hoidossa tehdään homeopatialla ihmeitä. 5 vuotta sen jälkeen kun Lontoon homeopaattinen sairaala avasi ovensa, saapui Lontooseen koleraepidemia. 16% tämän sairaalan kolerapotilaista kuoli, kun taas läheisessä tavallisessa sairaalassa kuoli 53% koleraan sairastuneista (viitteenä Homeopathy today –nimisen lehde juttu vuodelta 1989)! Täältä löydänkin tarkemman kuvauksen epidemiasta, ja vuosiluvuksi selviää 1854. Siis ajatelkaa, homeopatia tosiaan toimii paremmin kuin verenlasku, oksennutus, ja myrkyttäminen mm. elohopealla! Pidän tämän mielessä seuraavan kerran kun lääkärini ehdottaa jotain näistä 1800-luvun hoitomenetelmistä.

Täytyy kyllä sanoa että tässä luvussa esiintyneet ”perustelut” jäivät harvinaisen laihoiksi (=olemattomiksi), mutta ei se mitään, jatkakaamme seuraavaan lukuun jonka otsikkona on "Vaccine myth number six: if enough people are vaccinated, the disease will die out” eli jos rokotetaan riittävä määrä ihmisiä, tauti häviää.

Tuollaisenaan väite onkin pelkkä myytti, eikä noin voida missään nimessä sanoa yleisesti ottaen kaikista taudeista, sillä riippuu täysin taudin luonteesta ja sen epidemiologiasta, onko se mahdollista ”hävittää”, eli eradikoida, vai ei. Suurinta osaa taudeista ei ole (ainakaan näillä näkymin) mahdollista eradikoilla millään rokotteella, olkoot se miten hyvä ja tehokas tahansa.

Luvun alussa on sarkastissävytteinen selvitys siitä kuinka laumaimmuniteetin tason tulee olla 55%, jotta taudit häviäisivät. Ei ku ehkä sittenkin 75%. Tai jos vaikka 98%. Ei kyllä kaikki täytyy rokottaa, 10 vuoden välein. Ei kun ehkä sittenkin 5 vuoden. Tai 3 vuoden välein olisi parempi.
Ilmeisesti tarkoitus on imitoida muuttuvia suosituksia, ja antaa ymmärtää että ”virallisten näkemysten” muutokset ovat merkki siitä että oikeastaan kaikki tieto on valhetta ja virheellistä. Suunnilleen yhtä looginen päättelyketju kuin ”Siis maapallo on litteä. Ei ku kyyllä se onkin pyöreä.” ja tästä vedetty johtopäätös että maapallo ei voi olla pyöreä koska sen aiemmin luultiin olevan litteä.

Luvun pääaiheena on laumaimmuniteetti, ja se kuinka se on täyttä harhaa. Mitään laumaimmuniteettia ei ole olemassa. Laumaimmuniteetin virheellistä käsitettä käytetään hyväksi valehdeltaessa rokotusten tehosta ja hyödyistä. Sillä syyllistetään ”terveystietoisia” ihmisiä jotka eivät halua ottaa rokotteita. Taudit tulevat ja menevät, luonnollisen kiertonsa mukaisesti, huolimatta ihmisten toimista ja ns. laumaimmuniteetin tasosta, siis siitä moniko ihminen on rokotettu ja moniko ei.

Lydall aloittaa todistelunsa viïttaamalla tähän tutkimukseen, jota en harmikseni saa ilmaiseksi käsiini, mutta jossa Lydallin mukaan seurattiin tuhkarokkoa Baltimoren alueella noin 30 vuoden ajan, ja erityisesti sitä, kuinka suuri osuus alle 15 vuotiaista lapsista oli minäkin hetkenä (aikapisteet ilmeisesti kuukauden välein) sairastanut tuhkarokon. Tuhkarokon sairastaneiden alle 15-vuotiaiden lasten määrä vaihteli 32-53% välillä. Tästä tutkimuksesta vedettiin, Lydallin mukaan virheellisesti, johtopäätös että jos 55% lapsista olisi immuuneja (joko rokotuksella tai luontaisen taudin seurauksena), ei tuhkarokkoepidemioita esiintyisi. No jos nyt ihan oikeasti joku on noin päätellyt, niin väärin päätelty, aivan totta. Ensinnäkin epidemiologiaan vaikuttaa kyllä koko populaatio, ei vain tietyn ikäiset lapset (vaikka olisivatkin se ”pääsairastujaporukka”) – käytännössä kun kuitenkin lähes joka ikinen lapsi sen tuhkarokon jossain vaiheessa lapsuuttaan sai (eli siis immunisoimattomat lapset kasvavat hiljalleen aikuisiksi, jotka jäävät taudille alttiiksi jos eivät tautia sairasta / heitä ei rokoteta). Lisäksi kyseisessä tilanteessa tuhkarokko oli endeemisenä eli kotoperäisenä Baltimoren aluleella ja epidemioita esiintyi ”vähän väliä”, mikä ei oikein vastaa tilannetta jossa alue on taudista vapaa ja pyritään minimoimaan sen populaatioon iskemisen riski.

Sen jälkeen laumaimmuniteetin tason vaatimus on jatkuvasti muuttunut, mikä Lydallin mukaan on osoitus ettei sitä ole edes olemassa, koko laumaimmuniteettia.

Lydall antaa lukuisia todisteita sille, että laumaimmuniteetti ei estä epidemioita, ja niiden sattuessa sekä rokotetut että rokottamattomat sairastuvat. Tässä yksi (jossa muuten abstraktin mukaan todettiin nykysuosituksia aiempi rokottaminen ja puutteelliset tiedot yksilön rokotushistorian suhteen riskitekijöiksi sairastumiselle epidemian yhteydessä, kumpikaan ei ehkä ole luettavaksi rokotteen ”pettämisiin”), tässä toinen ja tässä kolmas, lisää löytyy varmasti. En käynyt näitä ”todisteita” juurikaan läpi, sillä ne eivät ”todista” yhtään mitään muuta kuin sen ilmiselvän tosiasian että Lydall on ymmärtänyt laumaimmuniteetin käsitteen väärin. En tiedä mistä se johtuu, ja pidän mahdollisena (ja ehkä todennäköisenäkin) että laumaimmuniteetin osalta on aikojen saatossa kirjoitettu paljon huonoja ja ”liikaa lupaavia” juttuja ns. ”virallisen” lääketieteen toimesta, aiheen ollessa vielä uusi ja siihen liittyviet teorioiden kehitysasteella (toki ne vieläkin kehittyvät koko ajan).

Lydall siis näyttää käsittäneen että riittävän korkean laumaimmuniteetin (mikä se riittävä sitten ikinä onkaan) väitetään estävän kaikki tautitapaukset ja epidemiat 100% täydellisesti, siis aivan totaalisesti. Jos joku näin väittää, on hän väärässä. Korkeakaan laumaimmuniteetin taso kun ei muodosta mitään kuplaa populaation päälle, jotain näkymätöntä estettä jonka läpi yksikään tautia aiheuttava mikrobi ei milloinkaan pääse. Ei, vaan puhutaan todennäköisyyksistä ja riskeistä. Myönnettäköön että näitä on joskus hieman vaikea hahmottaa, enkä itsekään siihen aina kykene kovin hyvin.

Mitä harvempi yksilö puheilla olevassa populaatiossa on immuuni tietylle sairaudelle, sitä suurempi riski / todennäköisyys on että tuo sairaus populaatioon iskee (jos nyt puhutaan avoimesta populaatiosta, eikä esim. tautisuojauksen takana kasvatetuista tuotantoeläimistä). Suurempi riski ei tarkoita täysin varmaa! Alhaisellakin laumaimmuniteetin tasolla voi mennä pitkään / ikuisuuksia, ettei sairautta vain satu iskemään, jos vaikkapa sen aiheuttajamikrobi ei alueelle eksy. Ja päinvastoin; mitä useampi yksilö on taudille immuuni, sitä pienempi on todennäköisyys että tauti populaatioon tulee, ainakaan suurissa määrin, eli erityisesti isojen epidemioiden riski laskee. Pienempi riski ei kuitenkaan tarkoita mahdotonta! Niin kauan kuin joka ikinen yksilö ei ole 100% immuuni (siten että torjuisi esim. neutraloivilla vasta-aineilla limakalvoille laskeutuneen mikrobin heti, jo ennen infektoitumista), voi tautitapauksia populaatiossa esiintyä. Mitä suurempi osuus on immuuni, sitä pienemmiksi nämä tautiryppät kooltaan jäävät (kun tautiorganismi ei ”löydä” uusia alttiita yksilöitä infektiivisen ajan kuluessa).

Tässä ei ole mitään ihmeellistä, enkä kertakaikkiaan voi käsittää miten joku voi kieltää ”ilmiön” olemassa olon. On myös hyvä muistaa että ei ole väliä onko immuniteetti luontaisen infektion seurausta vai rokotteella aikaansaatu (jälkimmäinen on luonteeltaan toki usein heikompi / lyhytaikaisempi). Tässä yksi aiheeseen liittyvä luento joka toivottavasti selventää sitä miten immuunien yksilöiden määrä (ja kääntäen taudille herkkien yksilöiden määrä) vaikuttaa taudin etenemiseen populaatiossa. Immuniteetin ”laatu” vaikuttaa toki myös: estyykö infektoituminen, ja siten organismin erittyminen eteenpäin, vai vaan kliininen tauti (jolloin yksilön infektoituminen ja organismin tarttuminen eteenpäin uusiin yksilöihin on mahdollista).

Se miten suuri tämä immuunien yksilöiden osuus tulee olla tartuntaketjun katkaisemiseksi, onkin sitten varsin mielenkiintoinen kysymys. Ei siis ole olemassa mitään sellaista tasoa X joka 100% täydellisesti aina ja kaikkialla estäisi jok’ikisen tautitapauksen, mutta mikä on sellainen taso, joka taudin esiintymisen riskiä (selvästi) pienentää? Vaihtoehtoisesti voidaan olla kiinnostuneita siitä tasosta, joka pitää saavuttaa taudin ”hävittämiseksi” (juuriminen), jos puhutaan endeemisestä, eli kotoperäisestä infektiosta, kuten vaikkapa tuhkarokko on ollut Suomessakin aiemmin. Tähän vaikuttaa paljon taudin ominaisuudet, kuten tarttuvuus, sekä populaation ominaisuudet, kuten tiheys ja yksilöiden väliset kontaktit sekä se miten taudille alttiit yksilöt ovat jakaantuneet populaatioon (tasaisesti / rypäsmäisesti). Yhtä joka paikassa aina ja ikuisesti pätevää tasoa ei siis voida sanoa, joskin eri tilainteita voidaan yrittää mallintaa. Asiaan liittyvä epävarmuus ja tiedon muuttuvuus on Lydallille ilmeisesti sietämätöntä, joten on helpompaa päättää, ettei koko ilmiötä ole olemassa eikä siihen voida vaikuttaa.

Tuhkarokon kohdalla merkittävä seikka on mm. se että sen tarttuvuus on suurta eli yksi sairastunut yksilö tartuttaa useita uusia yksilöitä ja tätä voidaan kuvata nk. tartuttavuusluvulla. Wikipedian määritelmässä mainitaan tuhkarokolle arvo 12-18, vertailun vuoksi: isorokossa sen on arvioitu olevan 5-7 ja arviot varmasti vaihtelevat eri lähteissä ja erilaisissa tilanteissa se voi siis olla eri suuruinen, olen nähnyt tuhkarokolle arvioiksi jopa lukua 40. Mitä suurempi tarttuvuus taudilla on, sitä vaikeampaa on sen torjunta (millään keinoilla). Itseäni hieman mietityttää olisiko tuhkarokon eradikonti maapallolta mahdollista vaikka rokotekattavuus saataisiinkin hilattua lähelle 100%:a ihan joka paikassa (mahdoton tehtävä nähdäkseni), kun sen tarttuvuus on noin valtaisan suuri. Ehkä olisi.

Tässä yksi hiljan lukemani erinomainen & suositeltava juttu laumaimmuniteetista ja seikoista jotka siihen vaikuttavat, valitettavasti sitä ei näytä saavan ilmaiseksi. Yritin löytää ilmaista ”yleis”juttua, huonolla menestyksellä. Tässä kuitenkin yksi juttu aiheesta tuhkarokkoon liittyen, ja tässäpä Suomen tilanteesta. Oikein kiinnostuneille on tarjolla mm. nämä kolme juttua joissa arvioidaan vaadittua rokotekattavuutta ja tartuttavuus-lukua raportoiduissa tuhkarokkoepidemioissa, itseltäni tuo matematiikka menee korkealta ja kovaa yli eli en pysty arvioimaan mallien ”hyvyyttä”.

Lydall myös muistuttaa jälleen kerran kuinka tuhkarokko on ns. lapsuuden infektio, ja rokotetuilla on vain väliaikainen suoja, eli he sairastuvat tuhkarokkoon aikuisena (mistä on vakavammat seuraamukset kuin taudista lapsena). Mitään dataa aikuisten kasvaneista tuhkarokkotapausten määrästä esim. Suomessa tai muuallakaan en ole onnistunut löytämään, eikä Lydallkaan sitä viitsi turhaan tarjota. Salaliitto sen varmaan siivosi maton alle? Sen sijaan vastaani käveli mm. tällainen aiheesta jossa todetaan “Although adults accounted for a steadily increasing proportion of measles cases during the study period, incidence rates in all age groups have decreased.” eli vaikkakin aikuiset muodostivat tasaisesti kasvaneen osuuden sairastuneista, ilmaantuvuus kaikissa ikäryhmissä on laskenut”. Osuudet eivät siis kerro todellisista tapausmääristä mitään.

Lydall myös korostaa että suosittu väite ”korkea laumaimmuniteetin taso suojaa myös rokottamattomia” on valhe, ja antaa tälle todisteeksi tämän tutkimuksen, jossa näytetään kuvaavan tuhkarokkoepidemia Afrikkalaisessa kylässä, ja todetaan rokotuksen suojanneen infektiolta, eli rokottamattomat sairastuivat selvästi enemmän. Hohhoijakkaa. Olisihan se tosiaan perin merkillistä jos joidenkin populaatioiden jäsenten rokottaminen sen suojaavan kuvun kehittäisi rokottamattomien (tai koko populaation) ympärille. Edelleen puhumme riskistä ja todennäköisyydestä. Mitä suurempi immuunien henkilöiden määrä populaatiossa, sitä pienempi on riski (suurille) epidemioille, ja tämä on se ”suoja” jonka myös rokottamattomat saavat. Jos epidemia populaatioon iskee, rokottamattomat ovat luonnollisesti suuremmassa vaarassa sairastua (edellyttäen tietenkin että rokote toimii), tästä voi lukea esim. täältä.
Lydall toteaa ristiriitaisesti että epidemian sattuessa rokote ei suojaa rokotettuja eikä rokottamattomia, mutta toisaalla taas mm. yllämainitun epidemiakuvauksen yhteydessä että rokote suojasi infektiolta. Siis miten se nyt oikein menee – suojaa vai ei suojaa???
No tässäpä muutama juttu aiheesta aiempien aihetta käsitelleiden lisäksi.

Sen lisäksi että Lydallin käsitykset epidemiologiasta ovat perin omituisia, on hän kehittänyt myös ihan omia ajatuksia perusmikrobiologiasta. Lainaan muutaman pätkän kirjasta, tässä Lydallin selitys sille miksi tuhkarokkoepidemiat menevät ja tulevat:

The measles virus is caught by humans in one of two ways. It is either caught from a person who has measles, or it is caught from the air. It does not need to be living in a human in order to survive. From time to time the virus becomes virulent and causes an outbreak of measles. In between these times it goes dormant, but it is still alive and well. Some outbreaks of measles are caused by an infected traveler coming into the region, while other outbreaks are caused by the virus coming out of its dormancy.
…
I suspect that germs that are not in evidence for fairly long periods of time, and then suddenly make their presence known, are able to go into some type of hibernation which is very hard for us to imagine. No-one knows what measles virus does between epidemics.
…
If research money were committed to explore the matter, it might be discovered that measles viruses use epidemics to strengthen their DNA. Perhaps the virus can replicate in the dormant state, but gains something extra when it causes measles cases in humans.

Pikainen ja epämääräinen käännös:
Tuhkarokkoviruksen voi saada joko sairaasta henkilöstä tai ilmasta, eikä viruksen tarvitse elää ihmisessä selviytyäkseen. Silloin tällöin virus tulee virulentiksi ja aiheuttaa taudinpurkauksen. Näiden välissä virus muuttuu ”nukkuvaksi”, mutta on edelleen hengissä ja voi hyvin. Osa taudinpurkauksista aiheutuu infektoituneen matkailijan saapuessa alueelle, osa taas viruksen tullessa pois ”nukkumasta”. ... Uskon että pöpöt jotka tulevat ja menevät voivat ajottain vaipua talviunen kaltaiseen tilaan, jota meidän on vaikea käsittää. ... Kukaan ei tiedä mitä tuhkarokkovirus tekee epidemioiden välillä. Jos tutkimusrahaa ohjattaisiin tälle asialle, ehkä havaittaisiin että tuhkarokkovirus käyttää epidemioita DNA:nsa vahvistamiseen. Ehkä se voi replikoitua (eli lisääntyä) ”nukkuvassa” tilassaan, mutta saavuttaa jotain hyötyä aiheuttaessaan tautia ihmisessä.

Lydall vertaa tätä uinuvaa tuhkarokkoa australialaisiin sammakoihin jotka voivat kaivautua maahan ja elää siellä ”suojakotelossa” pitkäänkin ilman vettä.

Mahtaakohan Lydallilla olla mitään käsitystä perusmikrobiologiasta?
Tästä saankin hauskan ruokapöytäkeskustelun aikaan tuttujen virologien kanssa.
Tuhkarokko on muuten RNA-virus. Että edes tämä pieni ja helposti tarkistettavissa oleva perusyksityiskohta ei osunut oikeaan.

Lydall nostaa ”todisteeksi” uinuvasta tuhkarokosta esiin tutkimuksen jossa oli tarkasteltu 93:a USAssa vuosina 1985-1986 (jolloin tuhkarokko oli vielä endeeminen eli kotoperäinen USAssa!) esiintynyttä tuhkarokkoepidemiaa, joista vain 20:ssa oli indeksipotilas (ensimmäinen tunnistettu oireileva) tullut ulkomailta, kun 73:ssa indeksipotilas oli paikallinen ihminen, jonka infektiolähdettä ei voitu tunnistaa. Sen on siis pakko olla uinuvan tuhkarokkoviruksen aktivoituminen!

Harmikseni kyseinen artikkeli ei ole nettiversiona saatavilla ilman valuuttaa, eikä lehteä tule kampuksellemme, mutta mieleeni tulee kyllä heti hyvin yksinkertainen selitys näille ”tunnistamattomille infektiolähteille”. Sellainen joka ei vaadi uusia ja mullistavia teorioita virologian saralle. Silmäilen muutamaa ”jatkojuttua” aiheesta, ja tuosta toisesta jutusta saan vahvistusta ajatuksilleni;

Unknown-source outbreaks most likely spread from undetected links to imported cases of measles [21]. Detection of the epidemiological linkage to the imported-source case is not possible for every outbreak, because patients with imported cases may transmit measles virus and leave the country before they can be detected by public health authorities in the United States.

Varsin kömpelönä käännöksenä: Tuntemattoman lähteen taudinpurkaukset todennäköisimmin ovat peräisin ”tuontitapauksista” ja leviävät huomaamatta jääneiden linkkien välityksellä. On mahdotonta havaita jokaisen tapauksen epidemiologiset linkit tuontitapauksiin, sillä tuontitapaus-potilaat ovat voineet jo lähteä maasta ennen kuin heidät tunnistetaan USAssa. (Oma huomio: silloin kun tauti on kotoperäinen, kuten tuhkarokko siis tuohon aikaan eli 80-luvun puolivälissä jenkkilässä oli, voi tämä huomaamatta jäänyt linkki johtaa tietenkin myös kotoperäiseen tautiryppääseen, mutta koska linkkiä ei tunnisteta näyttää tautiryväs ”syntyneen itsekseen tyhjästä”.)

Artikkelissa jatketaan puhumalla geenisekvenssien vertailun hyväksikäytöstä epidemiologisissa selvityksissä; tarkan sekvenssidatan avulla voidaan päätellä mistä päin maailmaa virus on peräisin, sillä eri puolilla liikkuu hitusen erilaisen genomin omaavia viruksia. Jokaisesta taudinpurkauksesta vaan ei aina saada viruseristystä kiinni, jolloin se voi jäädä mysteeriksi. Ja vaikka tuhkarokossa voi olla kovatkin oireet, erityisesti aikuisilla, voi se myös hyvin olla sen verran lievä, ettei läheskään jokainen siihen sairastunut hakeudu hoitoon, jolloin tapaus jää raportoimatta. Näiden ”piiloon” jääneiden tapausten mukana menetetään myös epidemiologista dataa. Lydall ilmeisesti kuvittelee että 100% tapauksista ”saadaan kiinni”, jolloin on ihan selvää että jokainen tartuntalähde pitäisi olla havaittavissa ja ihan selvä. Ja kun se ei ole, hän keksii sen.

Tarjolla on siis yksinkertainen ja tunnettuihin tosiasioihin perustuva selitys. Mutta EEEEEI, ei se voi olla oikea, vaan selitys joka vaatii merkittäviä muutoksia mm. tiettyihin tunnettuihin virologisiin perusasioihin, on Lydallin mukaan todennäköisempi! Mainittakoot muuten että olin noista jatkojutuista havaitsevinani että näiden ”tuntematon lähde” –taudinpurkausten osuus on jatkuvasti pienentynyt (sitä mukaan kun taudin eradikointi on edennyt), kuvaavaa että Lydall on valinnut vain yhden jutun; juuri sen josta hän ”parhaiten” voi vetää haluamansa johtopäätökset.

Itselleni ei kylläkään edes ole vaikeaa kuvitella ”talviunimaista tilaa johon mikrobit voivat vaipua”. Monillakin mikrobeilla tiedetään esiintyvän tällaisia ”nukkuvia” muotoja. Esimerkiksi osa bakteereista tuottaa itiöitä, jotka ovat pieniä (verrattuna itse bakteeriin) ja hyvin kestäviä ”lepomuotoja” joiden avulla kyseinen bakteeri voi säilyä epäedullisissa olosuhteissa, mutta ne eivät voi lisääntyä tässä muodossa. Esimerkkinä mainittakoot pernarutto. Wikipediassa muuten sanotaan itiöiden olevan eräiden aitotumallisten tuottamia lisääntymismuotoja – no kyllä siis esitumallisetkin niitä tuottavat. Itiöitä esiintyy myös mm. sienillä (jotka ovat aitotumallisia), ja joillakin parasiitteilla voi esiiintyä itiömäisiä, erittäin kestäviä muotoja.

Mutta virukset ovat ihan omanlaisiaan, ja voidaan keskustella filosofisesti siitä ovatko ne edes eläviä (keskustelu johon itse en halua osallistua, hah). Virus ei kykene lisääntymään ilman isäntäsolua ja koska se ei ole itsenäisenä metabolisesti aktiivinen, se ei voi siirtyillä virulentista muodosta ei-virulentiksi ”milloin mielii”, kuten Lydall esittää. Virukset eivät tuota itiöitä, ja niiden säilyvyys ympäristössä vaihtelee paljon.
Tuhkarokosta löydän jo tutuksi tulleesta rokotekirjasta mm. seuraavia tietoja: tuhkarokkoviruksella ei ole merkittäviä eläinreservoaareja (eli sitä ei kanna oireettomana / oireellisena mikään eläin), ja se inaktivoituu (=kuolee) nopeasti auringonvalon, lämmön ja alhaisen / korkean pH:n vaikutuksesta. Tässä kirjassa kerrotaan mm. seuraavaa: tuhkarokkoviruksen tarttuminen on tehokkainta suorassa kontaktissa infektoituneeseen yksilöön, mutta virus voi säilyä tunteja hengitysteistä peräisin olevissa pisaroissa, joten suora kontakti ei ole välttämätön. Eläinreservoaareja ei ole, eikä ole havaittu merkkejä / todisteita latentista (piilevästä) infektiosta, eikä myöskään epidemiologisesti merkittävästä persistoivasta (pitkittyneestä) infektiosta, eli tuhkarokkoviruksen säilyminen populaatiossa vaatii jatkuvan kierron alttiissa yksilöissä. Laskennallisesti on arvioitu että populaation tulee olla noin 250 000 – 500 000 yksilön kokoinen jotta tuhkarokkovirus voisi säilyä siinä endeemisenä.

Löydän myös yhden varsin vanhan jutun jonka käväisin hakemassa kampuksen kirjaston alakerrasta. Tehtiinpä muuten noin 50 vuotta sitten lyhyitä artikkeleita, koko juttu kuvineen mahtuu yhteen sivuun, turhat läpinät pois! Harmikseni siitä ei käy suoranaisesti ilmi havaittuja maksimisäilyvyysaikoja, vaan säilyvyyttä oli katsottu ilmankosteuden suhteen; alhaisessa ilmankosteudessa säilyvyys oli parempi, ja tämä korreloi havaintoon tuhkarokkotapausten määrästä eri vuodenaikoina – keväällä (alhaisen ilmankosteuden aikana) enemmän. Kuvaajasta voinee kuitenkin päätellä että säilyvyys ilmassa on tosiaankin tuntien luokkaa. Ei päiviä, ei viikkoja, ei kuukausia saatika vuosia, kuten Lydall esittää.

Lydall myös toistaa jo kurkkumädän kohdalla aiemmin esitetyt valheet, nyt hinkuyskää koskien; myös hinkuyskä on vähentynyt ”ihan luonnollisesti ja itsestään” jo viimeisen reilun 100 vuoden ajan eikä rokotteella siis ollut mitään vaikutusta tähän vähenemiseen! Hän käyttää tekstissä sanaa insidenssi, eli ilmaantuvuus, ja kuvaajassa jonka on tarkoitus tämä asia esittää, on Y-akselilla ”hinkuyskäkuolemat”. Tyypillinen (ja ilmiselvä) valhe näissä piireissä. Ilmeisesti Lydallin mielestä tautia ei ole jos siihen ei kuolla. Ystäväni lapsella ei ollutkaan hinkuyskää, koska hän ei kuollut siihen!
Tässä niille jotka haluavat verrata, miltä näyttää hinkuyskän kuolleisuuskuvaaja verrattuna insidenssikuvaajaan – kumpi kertoo todellisen tilanteen? Jälkimmäinen kuvaaja on tästä artikkelista.

Luvun lopussa Lydall mainitsee ”piristävästä rehellisyydestä” eräässä artikkelissa, jota en harmikseni onnistu löytämään lainkaan, en koko lehteä saatika juttua (ei ole kovinkaan luottamusta herättävää, joskin näyttää siltä että lehti nimeltä ”Epidemiological Comments” on ainakin joskus ollut olemassa, ilmeisesti ei vain nettiversiona, kyseinen viite on van Rensburg, JWJ., Whooping cough in Cape Town, 1992;19(4):69-75, jos joku sattuu löytämään, heh) mutta Lydall on lainannut pätkän jossa todetaan suunnilleen ”rokotus ei eliminoi kiertäviä tautiagensseja. Niin kauan kuin näin on, rokottamattomat tulevat olemaan alttiita taudeille huolimatta korkeasta rokotekattavuudesta.” No voi pyhä jysäys mitä ”rehellisyyttä”, itsestäänselvyyksien toteaminen. EI siis tosiaankaan mitään suojaavaa kuplaa kenenkään ylle???

Lydall ei myöskään lainkaan huomioi tautiagenssien erilaista luonnetta – on hieman eri asia puhua vaikkapa hinkuyskästä, tai muusta taudista joka on endeemisenä kyseisessä paikassa (en tosin tiedä onko hinkkari Kapkaupungissa endeeminen, mutta arvaan sen olevan), kuin taudista jota ei sillä hetkellä alueella esiinny, kuten vaikkapa tuhkarokko joka on Suomesta tällä hetkellä juurittu pois. Kuten jo yllä totesin – korkea rokotekattavuus suojaa koko populaatiota, ei absoluuttisesti, vaan pienentämällä erityisesti suurten epidemioiden riskiä, varsinkin ei-kotoperäisten tautien kohdalla. Korkea rokotekattavuus toki pienentää kierrossa olevan organismin määrää myös endeemisten tautien, esim. hinkuyskän kohdalla (teen nyt oletuksen että rokote vähentää myös bakteerin erittämistä jos rokotettu tautiin sairastuu, en jaksa tarkistaa tätä, saa korjata jos oletan väärin) ja siten tarjoaa hyötyä koko populaatiolle (myös rokottamattomille) mutta mitään suojaavaa kupua ei muodostu kenenkään ympärille, ja rokottamattomat tosiaan ovat selvästi suuremmassa riskissä sairastua kuin rokotetut (kuten esim. tässä on todettu).

Mutta se tästä luvusta. Tarjotut todisteet laumaimmuniteetin ”olemattomuudelle” perustuvat käytännössä väärinymmärrykseen, liekö se sitten tahallinen vai tahaton, vaikea sanoa.


Katsotaan pidänkö heinäkuun kesälomaa, vai houkuttaako seuraavan luvun ihan mielenkiintoiset pointit liikaa.


Hyviä helteitä!

Luvut 10-11

No niin, vihdoin sain parin seuraavan luvun tarkastelua valmiiksi - oli tässä hieman työkiireitä ja kesän puutarhahommatkin häiritsevät pahasti muuta harrastelua.

Luku 10 käisttelee rokotemyyttiä numero kolme, ja on otsikoitu ”Vaccine myth number three: When vaccinated children get the disease that the vaccine was supposed to prevent, they get ill less badly” (eli kun rokotettu lapsi sairastuu tautiin jonka rokotteen piti estää, tauti on lievempi) ja Lydall kertoo kuinka aina kun hän kuulee tämän väitteen, hänen tekee mielensä kysyä ”onko tuhkarokkokuolema vähemmän vakava silloin kun lapsi on rokotettu?”. Kyyyllä se varmaan on, samalla lailla kun kuoleminen hinkuyskän jälkitautiin on paljon vähemmän vakavaa kuin kuoleminen itse hinkuyskään.

Lydallin mukaan rokotetun lapsen sairastuttua tuhkarokkoon on seurauksena nk. atyyppinen tuhkarokko (atypical measles), ja tämä on epämukavampi lapselle, kuin normaali tauti rokottamattomalla lapsella (ei viitettä). Rokotetulla lapsella esiintyvän taudin ihottuma on vaaleampi (”paler”) kuin luontaisessa taudissa, mutta Lydallin mukaan tämä ei ole hyvä juttu, sillä tanskalainen tutkija on todennut että ihottuman puuttuminen ihmisillä joilla on mitattavia tuhkarokko-vasta-aineita veressään on yhteydessä syöpään ja kroonisiin sairauksiin myöhemmällä iällä, tästä on viitteenä annettu tämä. Päätin osoittaa itselleni harvinaislaatuista aktiivisuutta ja kävin hakemassa kyseisen Lancet –lehden numeron kampuksemme kirjastosta – tuntuipa muuten juhlalliselta pitää jo hieman patinoitunutta lehden numeroa kädessään kaiken tämän persoonottaman surffaamisen jälkeen. Ei ruudulta lukeminen voita oikeaa lehteä / kirjaa, ei ikinä.
Kyseisessä jutussa katsottiin yhteensä 252 aikuisen ihmisen, jolla ei ollut historiassaan tuhkarokon sairastamista, tiettyjen kroonisten tautien esiintyvyyttä, verrattuna 230 ihmiseen, joilla oli tuhkarokon sairastaminen historiassaan. Oletusarvona tutkimuksessa oli, että ne jotka eivät olleet sairastaneet tuhkarokkoa, olivat sen itse asiassa sairastaneet subkliinisenä, ilman ihottumaa (tai muita oireita, oletan), joten heiltä löytyisi vasta-aineita, ja jos nyt oikein käsitin niin vasta-aineiden esiintyminen tarkistettiin osalta näistä ”negatiivisista” ihmisistä – suurimmalta osalta ne löytyivät (mutta olen melkeinpä sitä mieltä että ne olisi pitänyt tarkistaa kaikilta ”negatiivisilta” eikä vain olettaa että heillä niitä löytyy). Kysymyksen asettelu siis oli: altistaako subkliininen tuhkarokko jollekin kroonisille sairauksille, mukana oli mm. ”immunoreaktiiviset taudit” joita ei mielestäni tarkemmin määritelty, ihottumia, kasvaimia (iho / muut / kohdunkaulansyöpä), luuston ja ruston degeneratiiviset sairadet ja muita sen sellaisia. Neljän tautiryhmän kohdalla ero ryhmien välillä oli tilastollisesti merkitsevä; subkliinisellä ryhmällä esiintyi mm. muita kasvaimia kuin ihokasvaimia, immunoreaktiivisia tauteja, tiettyjä ihotauteja (sebaceous skin diseases) ja luuston sekä ruston degeneratiivisia tauteja enemmän kuin toisella ryhmällä. Absoluuttiset määrät olivat kuitenkin pieniä, mikä mielestäni jättää epävarmuuden ainakin yksittäisten ryhmien todellisista eroista. Kokonaisuudessaan diagnoosimäärät (siis kaikki taudit yhteensä) olivat jo isompia, ja merkitsevyysero ehkä ”luotettavampi”. Eli subkliininen tuhkarokko ehkäpä altistaa joillekin kroonisille sairauksille. Mahdollisia syitä spekuloidaan artikkelissa.
Mutta entäpä Lydallin päätelmä. Onko subkliininen infektio naiivilla (=rokottamattomalla) yksilöllä sama asia kuin se että osittain (aktiivisesti) immuuni yksilö sairastuu kliinisesti mutta normaalia lievemmin (on se aktiivinen immuniteetti sitten rokotteen tai luontaisen infektoin luoma)? Juu ei ole. Tästä tutkimuksesta ei siis mitenkään päin voi päätellä, että (ehkä puutteellisen) rokotevasteen muodostaneet yksilöt, jotka myöhemmin sairastuvat lievään tuhkarokkoon olisivat (nimenomaan ihottuman puuttumisen vuoksi) suuremmassa riskissä kroonisten tautien suhteen. Kaiken kukkuraksi Lydall on jättänyt ilmeisesti artikkelin loppupäätelmät lukematta; niissä todetaan yksiselitteisesti että laajamittainen rokoteohjelma kontrolloi tuhkarokon esiintymistä, ja samalla myös pienentää näiden kroonisten (”non-measles associated”) sairausten esiintyvyyttä! Ei organismia kierrossa, ei subkliinistä infektiota, ei sen seuraamuksia (jos niitä on). Mainittakoot että en lukuisista yrityksistä huolimatta löytänyt yhtään toista vastaavankaltaista tutkimusta, joten suhtaudun toistaiseksi hieman epäillen tähän teoriaan (että subkliininen tuhkarokko altistaisi myöhemmin kroonisille sairauksille), yksittäinen raportti ei vielä todista mitään, joskin onhan se mahdollista että tätä asiaa ei vain ole tältä kannalta tämän enempää tutkittu ja siksi siitä ei ole useampia raportteja.

Tutkailen myös hieman tätä ”atyyppinen tuhkarokko” asiaa; atyyppinen tarkoittaa tämän mukaan tavallisesta tai normaalista poikkeavaa. Jos henkilöllä on jonkinlaista immuunivastetta (vasta-aineita, muistisoluja) taudinaiheuttajaa kohtaa jo ennen sen kohtaamista, on seurauksena yleensä lievempi tauti – tässä ei ole mitään ihmeellistä, ja tämä pätee on kyse sitten rokotteella aikaansaatu, tai aiemman infektion aiheuttama immuniteetti, (jätän nyt pois laskuista mm. niin kutsutun enhancement-ilmiön). Lievempää tautia voinee kutsua atyyppiseksi. Mutta tarkoitetaanko tuhkarokon kohdalla jotain eritystä?

Jälleen avuksi Google (tuo siunattu itseopiskelun väline, University of Google lienee yleisimmin käyty yliopisto nykyisin) ja Pubmed (jota puolestaan soisin käytettävän enemmänkin). Tässä yksi sanakirjamääritelmä atyyppiselle tuhkarokolle, ja sen mukaan ” AMS occurs in persons who were incompletely immunized against measle.” eli atyyppistä tuhkarokkoa esiintyy henkilöillä jotka on epätäydellisesti immunisoitu tuhkarokkoa vastaan, myöhemmin tekstissä syyksi tälle epätäydelliselle immuniteetille mainitaan aiemmin käytössä ollut tapettu rokote (joka siis antoi huonon suojan) tai nykyisen elävän heikennetyn rokotteen tuhoutuminen vahingossa esim. väärän säilytyksen vuoksi. Täältä löydän lisätietoa aiheesta, kokeillaanpa lainaustoimintoa ekaa kertaa:

” Inactivated Vaccine - this vaccine was intended for use in young children less than 1 year of age who are most prone to severe complications. It was thought to be advisable to avoid the use of a live vaccine. It was found that at least 3 doses were needed to elicit a protective antibody response but the antibody levels soon waned. This leave the vaccinees open to attack by the natural virus. In some cases, the nature of the partial immunity led to serious hypersensitivity reactions to infection (Atypical measles). The exact mechanism is still uncertain but it was thought that the vaccine lacked an important antigen of the virus and thus immunity was not complete. In view of the above and the fact that antibody levels decline rapidly after administration of the killed vaccine, live vaccination is now generally recommended and individuals previously immunized with the killed vaccine should be reimmunized with the live vaccine. The killed vaccine has now been withdrawn.”

Pubmedistä löydän nämä kolme juttua, ja erityisesti tätä pidä kiinnostavana, sillä abstraktissa todetaan ” Atypical measles and enhanced respiratory syncytial virus disease (ERD) were serious diseases that resulted from exposure of children immunized with inactivated vaccines against measles virus (MV) and respiratory syncytial virus (RSV) to the respective wild-type agents in the 1960s.” eli 1960-luvulla oli käytössä tapettu tuhkarokkorokote, sekä tapettu RSV-rokote, joista kumpikaan ei antanut kunnollista suojaa, ja jotka jollain mekanismilla altistivat osan rokotetuista henkilöistä (jos henkilö siis kohtasi myöhemmin villityypin viruksen) luontaista tautimuotoa vakavammalle sairaudelle (atyyppinen tuhkarokko tai “vahvistunut” RSV –tauti).
Lydall siis puhuu ongelmasta (atyyppinen tuhkarokko) jota esiintyi lähinnä käytettäessä rokotetta joka on vedetty käytöstä jo joitakin kymmeniä vuosia sitten (esim. Jenkkilästä rokotekirjan mukaan vuonna 1967)! Melkeinpä pistää vihaksi tällainen tarkoitushakuinen valehtelu.
Tosin hyvä lienee pitää mielessä, että samaa ongelma voi ehkä esiintyä nykyrokotteellakin, jos se onnistutaan inaktivoimaan ennen käyttöä (tähän joku oikea asiantuntija saa mieluusti esittää kommentteja).
Miten pitkä sitten on nykyrokotteen antama suoja? Rokotekirjasta: ”The majority of data suggest that a dose of live vaccine properly administered to an appropriate host that results in seroconversion will afford lifelong protection to nearly all vaccinees.” eli vaikuttaa siltä että oikea annostelu, joka johtaa serokonversioon (eli vasta-aineiden ilmaantumiseen), tarjoaa elinikäisen suojan lähes kaikille rokotetuille, viitteenä annettu tämä revari. Ihmettelen tosin käsitettä ”elinikäinen suoja” jossain määrin, sillä ensimmäiset rokotetut eivät voi olla vielä ihan hirveän vanhoja. Kirjassa käsitellään myös epidemiatilanteen havaintoja ja mainitaan ”During outbreaks, observed attack rates in persons vaccinated 15 years or more before infection have been on the order of 5% or less, and calculated vaccine efficacies have generally been 90% to 95% or greater.” Eli 15 vuotta (tai enemmän) sitten rokotetuilla on epidemiatilanteessa ollut noin 90-95% rokoteteho (minkä mainitaan vastaavan suunnilleen ns. primaaristen ”rokotepettämisten” (vaccine failure) määrää, joten ns. sekundaarisia, siis rokotteen tehon hiljaisesta hiipumisesta johtuvia pettämisiä on ilmeisesti vähän).
Atyyppinen tuhkarokko ei siis vaikuta olevan ongelma nykyrokotteen kanssa, joten Lydall voi huokaista helpotuksesta.

Lydall mainitsee myös sokeeraavat tulokset Zambiasta – rokotetujen lapsien kuolleisuus (death rate) tuhkarokkoon on suurempi kuin rokottamattomien lasten, viitteenä tämä josta ei harmillisesti ole ilmaista verkkoversiota mutta löydän kahden lauseen abstraktin lehden sivuilta: ”During a measles epidemic in two townships in the copperbelt region of Zambia, it was found that out of a total of 316 cases, 126 (39 .5%) had previously been immunized. The implications of this failure are discussed and recommendations made to improve the situation.” Eli epidemian tuhkarokkotapauksista noin 40% oli rokotetuilla lapsilla – ilman tarkempia epidemiatietoja ei pysty kovin paljon sanomaan, mutta ilmeisesti rokotteen teho on kyseisessä epidemiassa ollut poikkeuksellisen huono. Vaikea sanoa mitään myöskään Lydallin päätelmistä ilman artikkelia, mutta mietin montako tuhkarokko-epidemiakuvausta hänen on pitänyt lukea ennen kuin hän on löytänyt sellaisen jonka datasta sopivasti laskemalla voi vetää yllämainitun johtopäätöksen. Miksi hän viittaa yhteen ainoaan, vielä aika vanhaan tutkimukseen, kun saatavilla olisi monen monituista paljon uudempaa tutkimusta aiheesta? Katselen tätä aiemmin mainittua laajaa yhteenvetoa ”sillä silmällä” ja huomaan kyseisen puheilla olevan epidemian päätyneen tämänkin artikkelin taulukkoon, joskin lähteenä sille mainitaan tämä juttu jossa epidemia lienee ollut mukana yhtenä monista. Joka tapauksessa tuo yhteenveto-artikkeli toteaa ” The majority of studies suggest that children with a record of previous vaccination have a lower CFR and reduced complications.” eli suurimmassa osassa tutkimuksista niillä lapsilla jotka oli rokotettu oli alhaisempi tapauskuolleisuus ja vähemmän komplikaatioita (jokainen voi käydä lukemassa tuon ilmaiseksi saatavilla olevan tutkimuksen, erityisesti sivulla 200 käsitellään tuloksia lasten immunisaatiostatuksen kannalta). Jälleen Lydall on pyrkinyt tiivistämään tieteen yhteen ainoaan tutkimukseen, jonka tulokset näyttävät poikkeavan valtavirrasta (edellyttäen että hänen tulkintansa on oikein) – tätä kutsutaan kirsikanpoimimiseksi.

Mutta kyllä tuhkarokkorokote voi ”pettää”, siitä on raportteja Pubmedissä (se että näistä tehdään tapausselostuksia, kertonee jotain näiden tapausten harvinaisuudesta), tässä yksi; ” Three of the 5 patients had mild (modified) measles, while the remaining 2 patients had typical measles.” Ei siis mainintaa Lydallin pelottelemasta atyyppisestä tuhkarokosta.

Mutta se tästä luvusta, taisi käydä niin että tämä analyysini on itse lukua pidempi.

Seuraavan luvun rokotemyytti numero neljä on otsikoitu ”Vaccine myth number four: Diphteria declined because of mass vaccination” eli kurkkumätä hävisi / väheni massarokotuksen vuoksi. Tämä on Lydallin mukaan valhe, koska kurkkumätä alkoi hävitä jo kauan ennen rokotteen käyttöönottoa, ja koska rokote ei edes toimi. Minkälaisia todisteita Lydall tarjoaa?

Britanniassa ollaan oltu rekisteröinnin suhteen aktiivisia jo pitkään – ainakin kurkkumädän kanssa, ja sieltä on tarjolla tietoa tähän tautiin kuolleiden määrästä jo vuodesta 1866. Kurkkumätärokote otettiin siellä yleiseen käyttöön 1940, ja tästä seuraavien vuosien aikana kurkkumätätapausten ja kuolemien määrä laski dramaattisesti (1940: 46281 tapausta ja 2480 kuolemaa versus 1957: 37 tapausta ja 6 kuolemaa). Näistä kuolleisuus-luvuista piirrettyä kuvaajaa käytetään Lydallin mukaan rokotteen markkinoinnissa ja valehdellessa sen tehosta (kuva on myös kirjassa). Lydall itse on piirtänyt kirjaansa kuolleisuuskuvaajan vuodesta 1866 lähtien, siis pidemmältä ajalta. Yritin etsiä googlen avulla vastaavan tyyppistä kuvaa, mutta en löytänyt sellaista joka olisi alkanut noin varhaiselta vuodelta, joten kuvailen sen nyt sanallisesti: viiva lähtee 3000 kuoleman paikkeilta, nousee sahalaitana 9000 asti, jossa seikkailee noin 1900-luvun taitteessa, ja sieltä se laskee sahalaitaisena takaisin 3000 kuoleman paikkeille vuoteen 1920 mennessä, jossa se sahailee kunnes romahtaa about nollaan 1940 jälkeen. Lydallin mukaan tämä suuri vaihtelevuus, ja erityisesti se että käyrä laski voimakkaasti koko 1900-luvun alun, on selvä merkki siitä että rokotteella ei ollut mitään tekemistä taudin katoamisen kanssa. Ilmeisesti sellainen 2000-3000 kurkkumätäkuolemaa / vuosi olisi ollut Lydallin mielestä ihan käypä luku Englannin kokoisessa maassa, tai sitten hän ihan oikeasti kuvittelee että käyrä olisi romahtanut nollaan ihan itsestään, vaikka edeltävän 100 vuoden aikana käyrä ei kertaakaan käynyt nollan lähelläkään. Lydallin selitys kurkkumätäkuolemien (joka tarkalleen ottaen on täysin eri asia kuin taudin esiintyvyys, mutta jälleen Lydall keskittyy ainoastaan kuolemiin) nousulle ja laskulle & katoamiselle on yksinkertainen: kaikki johtuu luonnonvoimista joita emme vielä ymmärrä. Taudit tulevat ja menevät, eikä ihmisten teoilla, esim. rokotuksilla, ole mitään vaikutusta niihin (paitsi ehkä koleeran kaltaisiin tauteihin joiden esiintymiseen voidaan vaikuttaa mm. vesihygienialla). Myöskään ns. ”hygienistit” jotka väittävät tautien hävinneen parantuneen hygienian ansioista eivät siis ole oikeassa. Mutta hän on.

No, tarkastellaanpa hieman myös esiintyvyystietoja, mitä ne kertovat kurkkumädän epidemiologiasta. Onnistuin löytämään käppyrää Englannista, josta näkyy kurkkumätä-tapausten määrä ja sen aiheuttamien kuolemien määrä samassa kuvassa, joskin vasta vuodesta 1914 alkaen. Huomatkaa kuolleisuuskäppyrä, joka on tässä skaalassa aika mitäänsanomaton, mutta lähtee arviolta 5000-6000 paikkeilta. Lydallin kirjan kuva, jossa skaala on vain 9000 asti, on luonnollisesti paljon dramaattisemman näköinen. No, kummallista kyllä, rokotuksen käyttöönottoa seuraavina vuosina taudin esiintyvyys laski noin 40000 – 70000 tapauksesta vuodessa noin nollaan. Luonnonvoimien, joita emme ymmärrä, vaikutuksesta. Epäilemättä. Kurkkumädän (sekä rokotteiden vuoksi että muista syistä) muuttuvasta epidemiologiasta voi lukea mm. täältä ja täältä sekä täältä.

Jossain määrin mielenkiintoista on se, että samaan aikaan kun esiintyvyys pysyi vaihtelevan korkealla tasolla (seikka jota Lydall ei mainosta), laski kuolleisuus selvästi (seikka jota Lydalla mainostaa). Jo tuttua rokotekirjaa selailemalla törmää yhteen mahdolliseen selitykseen: nk. passiivinen immunisointi keksittiin 1800-luvun lopulla ja levisi aika nopeasti käyttöön. Miksi Lydall ei mainitse lainkaan tämän hoitomuodon käyttöönottoa mainostaessaan kurkkumätäkuolemien määrän suurta vähenemistä? Muutoinkin lääketiede alkoi kehittyä kunnolla juuri siinä 1800-1900 luvun vaihteessa, mikä näkyy monen muunkin taudin kuolleisuuden selvänä vähenemisenä (kuten parantunut ravitsemus ja hygieniset olotkin näkyvät – eivät nämä seikat missään nimessä merkityksettömiä ole tautien tappavuuden kannalta). Tässä yksi varsin vanha kurkkumätäkuolleisuuden kehitystä käsittelevä juttu, jossa pohditaan myös vähenemiseen johtaneita syitä (passiivinen immunisointi mainitaan yhtenä mahdollisena syynä ja myös rokotus mainitaan – rokotteita siis oli jo käytössä, mutta ilmeisesti ei vielä kovin laajalti).

Entäpä muut todisteet Lydallin väitteille?
Eräs Ethel Douglas Hume on kirjoittanut kirjan joka ilmeisesti jollain tasolla käsittelee mikrobiteoriaa ja sen vaihtoehtoja, otsikon perusteella lähinnä Pasteurin ja herran nimeltä Béchamp teorioita siitä miten taudit aiheutuvat (mitä ilmeisimmin tämä eräs Hume on sitä mieltä että jälkimmäinen herra oli oikeassa joten nykylääketiede perustuu vääriin ajatuksiin), ja josta Lydallin käyttämän lainauksen perusteella löytyy lukuisia väitteitä kurkkumädästä ja sen rokotteesta. En aio lukea kyseistä kirjaa, eli en voi tarkistaa minkälaisiin viitteisiin väitteet perustuvat (Lydall Lydall,missä ovat alkuperäiset viitteet, vai oliko niitä lainkaan?). Mielenkiinnosta katson hieman tarkemmin Béchampin teoriaa (”the cellular disease theory”) ja sen kannattajien väitteitä, ja suosittelen sitä kaikille jotka kaipaavat hyviä hihittelyhetkiä. Tässä taulukkomuodossa näiden teorioiden erot (on muuten sivusto johon kannattaa tutustua tarkemmin vain tyhjällä virstarakolla, jos ei halua kastella pöksyjään, Rational Wikissä on hyvä nyrkkisääntö sivuston varalle), pahamaineinen NaturalNews pohtii niitä ja tässä myös mielenkiintoinen vanhemmille suunnattu sivusto (huomaa sivun lopussa oleva sininen ”buy it now” nappula, vain 27,95 dollarilla nille jotka haluavat ottaa täyden vastuun lastensa kasvattamisesta oikein). Mitäpä tässä muuta voi kuin käyttää nuorison suuhun paremmin sopivaa OMG lyhennettä.
Lydall siis harrastaa pientä flirttiä mikrobiteorian kieltäjien kanssa, joskaan ei ilmeisesti itse mene niin pitkälle – ainakaan tähän mennessä kirjassa ei ole kielletty sitä että mikrobit aiheuttavat tauteja. Tuossa lainatussa pätkässä mainitaan kuinka kurkkumätä hävisi Ruotsissa ilman rokotetta, ilmeisesti joskus 1930-luvulla. En löytänyt mitään tilastoja Ruotsin kurkkumätätilanteesta noin kauan aikaa sitten, mutta löysin tämän josta käy ilmi yleisen DTP-rokoteohjelman käynnistyneen 1953. Mitä ilmeisimmin se D –komponentti oli siinä turha, kun kerran kurkkumätä oli jo hävinnyt Ruotsista? Asiaa paremmin tuntevat - kommentit ovat tervetulleita!

Lydall paljastaa myös Chigacon alueella vuonna 1969 sattuneesta epidemiasta ”järkyttäviä” lukuja: 55% tartunnan saaneista oli rokotettuja (joko täysin tai osittain, nämä on eritelty esimerkissä), lähteenä Mothering-lehti #31 keväältä 1984. Ensinnäkin uskallan kyseenalaistaa lähteen (ja mainittakoot että Pubmed –haku ei tuottanut tulosta eri kombinaatioilla sanoista ”diphteria outbreak Chicago 1969”). Toisekseen prosenttiluvuista ei voi päätellä sitten yhtään mitään rokotteen tehosta, tarvitaan aktuelleja numeroita tartunnan saaneista ja siitä moniko heistä oli rokotettu, moniko ei, sekä siitä mikä oli yleinen rokotekattavuus tuolloin. Oletettavasti rokotekattavuus oli suuri (arvataan vaikkapa 90%). Jos otetaan esimerkkiin vaikkapa tuhat sairastunutta, oli heistä siis 550 (eli 55%) oli rokotettu jollain tasolla ja 450 ei ollut. Jos rokotteella ei olisi kertakaikkiaan mitään tehoa, pitäisi näiden tuhannen rokotetun joukossa olla noin 900 rokotettu ja 100 rokottamatonta (jos suhdeluku rokotettujen ja rokottamattomien välillä on se oletettu 90 / 10). Näiden arvauksiin perustuvien lukujen perusteella rokote siis selväsi suojasi tartunnalta. Jos taas rokotekattavuus olisikin ollut vaikkapa vain 10%, kääntyisi tilanne päinvastaiseksi: rokote altistaisi tartunnalle ja olisi siis haitallinen (koska sairastuneiden joukossa olisi niin suuri osuus rokotettuja verrattuna yleiseen populaatioon)! Pelkillä prosenttiluvuilla voidaan siis suoranaisesti valehdella ja hämätä - jos niin halutaan. Haluaako Lydall tehdä niin, vai eikö hän vain ymmärrä alkeellistakaan epidemiologiaa?
Tämän suuren ”epidemiapaljastuksen” teki Lydallin mukaan alunperin urhea tohtori Mendelson (jonka nimen Lydall näyttää kirjoittaneen väärin), joka vaikuttaa olleen oikea ” Brave Maverick Doctor” (korvaa autismi melkein millä tahansa muulla sairaudella) ja jonka mietteitä voi lukea jo aiemmin mainituilta sivustoilta. Mietityttää hieman mitä tämä lääkäri EI vastustanut? Valitettavasi nimi on niin yleinen että Pubmed-haulla ei pysty katsomaan mitä hän on julkaissut tieteellisissä lehdissä.

Lydall viittaa myös entisen Neuvostoliiton alueella tapahtuneeseen isoon epidemiaan, ja syyttää lääketeollisuutta tämän epidemian käyttämisessä pelotteena, jotta ihmiset ottaisivat myrkkypiikkejä joilla lääketehtaat käärivät isot voitot. Epidemian väitettiin johtuneen liian alhaiseksi tipuuneesta rokotekattavuudesta, mikä Lydallin mukaan oli valhe sillä kattavuus ei ollut tippunut, eikä epidemia hävinnyt vaikka rokotekattavuus nousi, viittenä on annettu nämä CDC raportit. En ymmärrä miten Lydall on voinut päätyä yllämainittuihin väittämiin lukemalla nämä raportit. Mitä ilmeisimmin epidemialle oli useita syitä jotka osin ymmärretään vielä huonosti, mutta mielestäni Lydall on vetänyt johtopäätöksensä nyt ihan jostain muualta kuin mainituista raporteista. Suosittelen jokaista tsekkaamaan, mitä mieltä itse on. Pubmedistä löytyy useita juttuja liittyen tähän laajaan epidemiaan, silmäilin niistä muutamaa (nämä ovat ilmaiseksi saatavilla). Väite ettei rokotekattavuus ollut laskenut on ainakin perusteeton (esim. tuosta toisesta jutusta lause ” However, during the 1980s, changes in immunization policy, medical practice, and public acceptance of immunization led to less intensive immunization of children.” eli 80-luvulla muutokset rokotekäytännöissä, ”lääkäripraktiikka”käytännöissä sekä ihmisten ”suostuvaisuudessa” rokotuksiin johtivat siihen että lapsia rokotettiin vähemmän, pahoittelen erittäin kankeaa käännöstä), lisäksi rokotekattavuuden nousu näyttää korreloivan ajallisesti vähentyneiden tapausmäärien kanssa (esim. toisen jutun kuva 2, sivulla S13).

Kiinnitän myös huomiota siihen, että Lydalla ainakin pariin otteeseen mainitsee, kuinka (rokoteen avulla aikaansaadut) vasta-aineet eivät suojaa yksilöä kurkkumädältä, ja tämä on huomattu Englannissa tehdyssä tutkimuksessa. Tutkimus kokonaisuudessaan näyttää olevan ulottumattomissani, mutta löydän pari tiivistelmää siitä; tässä (tuonne pitää näköjään kirjautua ensin) ja tässä sekä tässä myös yhden alkua, kokonaan saisi vain maksamalla. Jännittävän vanha viite muuten, jälleen kerran. Tiivistelmien mukaan tutkimuksessa katsottiin kahden eri kurkkumätä-epidemian tietoja, ja erityisesti niitä potilaita jotka sairastuivat rokotteesta huolimatta (ja joita oli näissä epidemioissa poikkeuksellisen paljon), ja ilmeisesti havaittiin että rokotetun henkilön verestä mitattu vasta-ainepitoisuus (nk. tiitteri) ei näytä olevan kovin hyvä indikaattori siitä, miten hyvässä suojassa yksilö on kliiniseltä infektiolta. Ei sinänsä yllättävää, jo pitkään on tiedetty että pelkän vasta-ainetiitterin (joko rokotteen, tai luontaisen infektion jälkeen) katsominen suojan arvioimisessa voi olla harhaanjohtavaa, riippuen hieman taudista, se vaan on sattunut olemaan se mitä osataan mitata. Toisaalta siinä havaittiin myös että rokotettujen yksilöiden kuolleisuus oli nolla ja heidän joukossaan oli myös erittäin vähän vakavia tautimuotoja, eli rokote (tai rokotteet, valmisteita oli useita joissa mahdollisesti oli eroja tehossa) sinänsä oli ilmeisesti suojaava. Miksi Lydall jättää tämän mainitsematta? Ja ennen kaikkea – miksi hän jälleen kerran ottaa yhden tutkimuksen, tekee siitä omat liian pitkälle menevät johtopäätöksensä ja jättää muun datan aiheesta huomiotta?

Rokotekirjan kohdasta ”Correlates of protection” saa yleiskuvan siitä, mitä tiedetään kurkkumädältä suojaavasta immuniteetista ja sen tasosta. Näyttää siltä että vasta-ainetaso kyllä pääsääntöisesti korreloi suojan kanssa, mutta luonnollisesti myös altistuksen taso (= difteriatoksiinin määrä, kurkkumädän oireethan aiheutuvat bakteerin tuottamasta myrkystä) vaikuttaa myös, eli jos henkilö altistuu suurelle toksiinimäärälle, ei isotkaan vasta-ainepitoisuudet välttämättä tautia estä: ”Probably no level of circulating antitoxin confers absolute protection; Ipsen[168] reported two cases of fatal diphtheria in patients with antitoxin levels above 30 IU/mL the day after onset of symptoms.” eli todennäköisesti ei ole olemassa mitään tiettyä vasta-ainetasoa joka tarjoaisi absoluuttisen suojan, ja on raportoitu jopa kuolemantapauksia erittäin isosta vasta-ainetasosta huolimatta. Tässä myös yksi juttu jossa on taulukoitu vasta-ainetasoja suojan kanssa, mutta tekstissä mainitaan ettei niitä yksin voi käyttää diagnostisina. Mutta etteikö vasta-ainetaso yhtään korreloisi suojan kanssa – kuten Lydall väittää? Hevon kukut.
Luvussa esitetään myös tavanomaiset mongerrukset salaliitoista ja annetaan esimerkkejä kuinka epidemiatapauksissa potilaiden taustoja ei kerrota (rokotettujen sairastuneiden diagnoosit muutettiin sopivasti jotta peiteltäisiin rokotteiden pettäminen). Niin ja sitäpaitsi C-vitamiini estää täysin myös kurkkumätä-tapaukset! En vaivautunut edes tarkistamaan löytyisikö tälle väitteelle jotain tukea, mitään viitettä ei turhaan annettu.

Loppuun liitän vielä pari tutustumisen arvoista juttua kurkkumätään liittyen; tässä suomalaista tutkimusta vasta-ainetasoistamme (lääketehtaiden miehet mustissa lienevät jo "hoidelleet" moiset tutkijat, jotka kehtaavat ehdottaa vahviste-rokotusten harventamista!), tässä yleiskatsaus aiheeseen, tässä Euroopan alueen seurantajärjestelmästä tietoa ja tässä ihan hauska (historiallinen) juttu Englannin kurkkumätärokote-tilanteen kehittymisestä.

Taidan kyllä edelleenkin pitää itseni ja muun perheen rokotettuina kurkkumätää vastaan, kissoja lukuunottamatta, ne saavat muita myrkkypiikkejä.