Jäykkistelyä

Olen muutamaan otteeseen törmännyt mielenkiintoiseen väittämään koskien jäykkäkouristusta, tai oikeammin jäykkäkouristusrokotetta: sitä ei tarvitse ottaa, koska sen voi piikitellä vasta sitten kun saa sellaisen haavan, josta taudin voi saada, koska rokote ehtii kyllä ”vaikuttaa” ja siis estää taudin kehittymisen. Väittämään liittyy usein myös jonkinlainen määrittely tuollaiselle sopivalle haavalle: sen pitää olla iso ja syvä ja likainen, jotta siitä voisi jäykkäkouristuksen saada. Eli on turha altistaa itseään rokotuksen haitoille etukäteen, vaan rokote kannattaa ottaa vasta sitten kun on sopivan haavan saanut. Tällaista tietoa jakaa kuulemani mukaan jopa lääkärit – rokotekielteiset homeopaattilääkärit (luonnollisesti).

Tarkastellaan asiaa hieman tarkemmin.

Ensinnäkin, muistin virkistämiseksi lyhyt perustietopaketti jäykkäkouristuksesta. Aiheuttajamikrobi, Clostridium tetani, asustelee maaperässä erittäin kestävässä itiömuodossa. Kun nämä itiöt pääsevät sopiviin olosuhteisiin kudoksissa, esim. haavaan, ne voivat germinoitua eli muuttua takaisin ”normaaliksi” bakteerimuodoksi, jonka jälkeen alkaa lisääntyminen ja toksiinin tuotanto. Taudin oireet aiheuttaa bakteerin tuottama toksiini, tetanospasmiini (toinen tuotettu toksiini on tetanolysiini, jonka merkitys on vähäisempi), joka leviää paitsi imu- ja verenkierron mukana, myös suoraan hermopäätteitä pitkin (tämän mukaan 75-250 mm:n päivävauhtia), ympäri elimistöä. Toksiini estää ns. inhibitoristen (siis ”estävien”) välittäjäaineiden kiinnittymistä reseptoreihinsa, mikä taas aiheuttaa motoristen hermojen jatkuvan ärsytystilan. Tästä aiheutuu taudin kliiniset oireet: voimakkaat kouristukset ja jäykkyys. Jäykkäkouristuksen historiasta mielenkiintoinen katsaus täällä.

Mutta minkälaisessa haavassa tetanusbakteerin itiöt voivat germinoitua?

Google tartutti haaviin varsin hauskan tutkimuksen vanhoilta hyviltä mikrobiologian ajoilta, mutta ehkä kuitenkin konsultoin uudempia oppikirjoja aiheesta. Rokotekirja (hyllyssäni on tosin tuon edellinen painos) kertoo että tärkein olosuhdetekijä on happi, tai siis sen puute, eli germinaatio vaatii anaerobiset olosuhteet. Germinaatiota helpottaa maitohapon, ja soluille toksisten yhdisteiden läsnäolo kudoksissa (ei tarkempaa mainintaa mitä näillä tarkoitetaan). Tetanus puhkeaa yleisimmin silloin kun itiöitä joutuu haavaan, joissa on kudosvauriota (hmm pohdin, voiko olla haavaa ilman kudosvauriota?) ja nekroosia (eli kuolioitumista), jotka johtavat kudoksessa anaerobisiin olosuhteisiin. Maaperän kalsiumionit ilmeisesti lisäävät kudosnekroosia ja sitä kautta lisäävät myös tetanuksen syntymisen riskiä. Haavahoitoa käsittelevässä kohdassa mainitaan

” Although any wound can give rise to tetanus, clean wounds are considered to have a low likelihood of tetanus spore contamination and of developing the anaerobic and acidic conditions that promote spore germination.”

eli vaikka tetanus voi syntyä kaikenlaisten haavojen seurauksena, puhtaissa haavoissa germinaatiota tukevien anaerobisten ja happamien olosuhteiden syntymisen, ja siis itiöiden germinaation, riskiä pidetään pienenä. Myöhemmin jatketaan tetanuksen suhteen korkean riskin haavojen parissa ja tällaisiksi mainitaan kontaminoituneet (lika, uloste, sylki), syvät, pistot sekä kuolioitunutta kudosta sisältävät kuten palo- ja paleltumavammat ja murskavammat.

Etsiskelen lisää erityyppisten haavojen tetanusriskistä, ja täältä löydän maininnan ”tetanus-prone injury” määritelmästä:

"The definition of a tetanus-prone injury is not straightforward, as tetanus may occur after apparently trivial injury, such as from a rose thorn, or with no history of injury. However, there are certain types of wounds likely to favour the growth of tetanus organisms. These include compound fractures, bite wounds, deep penetrating wounds, wounds containing foreign bodies (especially wood splinters), wounds complicated by pyogenic infections, wounds with extensive tissue damage (eg. contusions or burns) and any superficial wound obviously contaminated with soil, dust or horse manure (especially if topical disinfection is delayed more than 4 hours). Reimplantation of an avulsed tooth is also a tetanus-prone event, as minimal washing and cleaning of the tooth is conducted to increase the likelihood of successful reimplantation."

Lyhyesti suomeksi: tetanukselle riskialttiin vaurion määritelmä ei ole suoraviivaista, koska tetanuksen voi saada hyvinkin pienen vaurion jälkeen, kuten ruusunpiikin pistäessä, tai jopa ilman että vauriosta on tietoa (eli sitä ei ole huomattukaan). Tietyntyyppiset haavat kuitenkin suosivat tetanuksen kasvua: avomurtumat, puremat, syvät haavat, vierasesineen sisältävät haavat (varsinkin puutikut), märkäiset infektiot, runsas kudosvaurio (ruhjeet ja palovammat) ja pinnalliset haavat jotka ovat kontaminoituneet maaperällä, pölyllä tai hevosenlannalla (varsinkin jos puhdistus & desinfiointi viivästyy yli 4 h). Irronneen hampaan uudelleenkiinnitys on myös tetanus-riski sillä hammasta pestään minimaalisesti onnistuneen kiinnittymisen varmistamiseksi.

Löydän myös mielenkiintoisen tapausselostuksen Suomesta (parisenkymmentä vuotta vanha) jossa mainitaan: ”Anamneesista kävi ilmi, että potilas oli noin viikkoa ennen oireiden alkua saanut sormeensa haavan, joka oli tulehtunut perunannoston yhteydessä. Haavatulehdus parantui itsestään, eikä potilas hakeutunut sen takia lääkärinhoitoon.” Pohdinnassa pohditaan aihetta lisää: " Lisäksi viime vuosina todetuissa tapauksissa jäykkäkouristusta edeltänyt haava tai vamma on useimmiten ollut niin vähäpätöinen ja riskittömältä tuntuva, ettei potilas ole kuvaamamme miehen lailla juuri kiinnittänyt siihen huomiota saati hakeutunut hoitoon (Luisto 1989b)."

Tästä suomalaisesta jutusta löydän abstraktista (koko juttua en saa) maininnan "Half of the primary lesions were minor injuries to hands and fingers. Only half of the primary lesions had needed medical treatment and usually the patients had received antibiotics and tetanus vaccination but not immunoglobulin." eli puolet primaarisista vammoista oli pieniä vaurioita käsissä ja sormissa, ja siis vain puolet primaarivammoista oli vaatinut lääkärin hoitoa, yleensä potilaat olivat saaneet antibioottia ja rokotteen, mutta ei immunoglobuliinia.

Pubmedistä löytyy useita tapausselostuksia, joista vilkaisen joitakin kokonaan tarjolla olevia, esim. tämän josta “There was no history of recent trauma or open wounds” eli potilaalla ei ollut historiassaan traumaa tai haavaa. Tässä intialaisessa aikuisten tetanus-tapausten tarkastelussa todetaan:

"Acute injuries like pricks, puncture wounds and lacerations were the most common portals of entry in 245 (47.9%) cases and a history of a previous wound was present in 75 (14.6%) patients. The other portals of entry included road traffic accidents (RTA), bites, burns, fissures of the foot and post surgical wounds. The portals of entry were not identified in 111 (21.7%) patients. The most common anatomical site of the injury was the lower limb ie. in 306 (59.8 %) patients."

Eli peräti viidesosalla potilaista ei ollut identifioitavissa vauriota, jota kautta tetanus oli päässyt kudokseen germinoitumaan ja tuottamaan toksiiniaan.

Haaviin tarttuu myös tällainen katsaus jossa on vedetty yhteen kirjallisuutta aiheesta ”tetanus prone injuries" eli tetanukselle alttiiden vammojen laadusta ja jossa todetaan ”However, the literature demonstrates that both minor and major wounds alike can cause tetanus.” eli sekä pienet että suuret haavat voivat ”aiheuttaa” tetanuksen (hipsuloissa koska eihän se haava sitä aiheuta, vaan tetanus-pöpön toksiini), ja ”Minor trauma was responsible for 30% of reported tetanus cases.40,42 Some cases of tetanus do not even have an identifiable source of acute injury.23” eli pienehkö vamma aiheutti 30% raportoiduista tapauksista (viite 40 ja 42) eikä kaikissa tapauksissa edes havaita mitään vammaa (viite 23). Jutussa mainitaan jopa kielen puraisusta aiheutunut tetanus-tapaus. Ja toisaalta se että esim. ampumahaavojen (aika pahaa ruhjetta) jälkeisiä tetanus-tapauksia raportoidaan erittäin harvoin – siispä ”Therefore, clinical distinction between tetanus-prone wounds and non–tetanus-prone wounds is not feasible.” eli tetanukselle alttiin ja ei-alttiin haavan erottaminen kliinisesti ei ole mahdollista.

Eli eli. On varmasti ihan totta että tetanuksen riski on suurempi tietyn tyyppisissä haavoissa (kuolioiset, syvät haavat joissa on todennäköisemmin anaerobiset olosuhteet). Mutta on varmasti ihan valhe väittää että VAIN tällaisesta haavasta voi tetanuksen saada ja yllättävänkin usein sairastuneella henkilöllä ei ole historiassaan selkeää vauriota.

Haavojen hoitosuositukset heijastavat tätä erilaista riskiä ja vaihtelevat haavan ”ulkoisen” laadun suhteen; rokotekirjasta: "Thus, for people with this category of wound (viittaa puhtaaseen, “alhaisen riskin” haavaan), a tetanus toxoid booster is recommended if the patient has received fewer than three doses of adsorbed toxoid in the past, or if more than 10 years has passed since the previous toxoid dose. TIG administration is not necessary. " eli puhtaiden haavojen kohdalla suositellaan rokotetta jos potilas on saanut alle 3 rokoteannosta, tai jos viimeisestä rokotteesta on kulunut yli 10 vuotta mutta tetanus immunoglobuliinia (TIG) ei tarvitse antaa (tätä suositellaan rokotus-sarjan lisäksi korkean riskin haavoissa).

Tsekkaan vielä muutaman muun löytämäni virallisen haavahoitosuosituksen, mm. tämän ja tämän. Näyttää siis siltä että ihan jo pienissä & puhtaissa haavoissa tetanusrokotetta suositellaan potilaille, joilla on alle kaksi - kolme rokotetta / hyvin pitkä aika edellisestä rokotteesta. Likaisissa haavoissa annetaan tämän lisäksi immunoglobuliineja.

Mietin kuinka usein lapseni ovat saaneet ”pieniä ja puhtaita” haavoja, ja toisaalta ”maaperällä kontaminoituneita haavoja”. Tai minä itse.

No entäpä sitten tetanuksen inkubaatioaika, eli kuinka nopeasti oireet ilmenevät haavan & itiökontaminaation jälkeen? Tällä on merkitystä sen kannalta, ehtiikö rokote vaikuttaa, jos se pistetään vasta vaurion jälkeen.

Rokotekirja mainitsee inkubaatioajaksi yleisimmin 3-21 päivää, mutta esim. USAn tapauksissa vuosilta 1972-2001 se vaihteli jopa nollan ja 178 päivän välillä, ollen noin 10%:ssa tapauksista alle 2 päivää, mediaani oli 7 päivää (viite mutta en kyllä löytänyt kyseistä tietoa kirjallisesta viitteestä (mutta siinä mainittiin 8%:lla tapauksista ei havaittu haavaa tms.) – ehkä asia on tullut kyseisellä luennolla?). Haavan paikka vaikuttaa inkubaatioaikaan; mitä lähempänä keskushermostoa se on, sitä lyhyempi inkubaatioaika. Tässä intialaisessa lasten tetanustapausten tarkastelussa inkubaatioaika oli taudista selvinneillä 17.11 ± 21.18 päivää ja tautiin kuolleilla 8.32 ±9.38 päivää; valtaisat hajontaluvut kertovat suuresta vaihtelusta. Noissa jo aiemmin linkkaamissani jutuissa yleisimmin mainitaan 3-21 päivää.

Mikä sitten on immuunivasteen aikajänne, eli kuinka nopeasti annettu rokote ns. vaikuttaa, ja nostaa vasta-aineet riittävälle tasolle toksiinin neutralisoinniksi? Tarkastelen nyt nimenomaan primaari-immunisaatiota, eli tilannetta jossa rokote annetaan ihan ensimmäistä kertaa. Immuunivasteen aktivaatiossa on useita eri ”vaiheita” joita en yksityiskohtaisesti käy läpi, mutta esim. tässä opetusmateriaalissa ne on esitetty mukavassa kuvassa, toki hieman yksinkertaistaen. Rokotteessa oleva antigeeni stimuloi solujen pintareseptorien kautta erityyppisiä soluja, joista tärkein on dendriittisolu. Nämä solut syövät antigeenia sisäänsä, prosessoivat sitä ja samalla lähtevät matkaamaan kohti paikallisia imusolmukkeita. Siellä dendriittisolut niin sanotusti esittelevät antigeenia T-imusoluille, jotka aktivoituvat ja alkavat voimakkaasti lisääntymään. B-solut aktivoituvat kohdattuaan antigeeninsa ja saatuaan aktivoivia signaaleja jo aktivoituneilta T-soluilta. Aktivaation, lisääntymisen ja erilaistumisen jälkeen imusolut ovat valmiina tekemään tehtäväänsä. Tetanus-suojan kannalta kaikkein oleellisin tehtävä on B-soluilla, ja niiden tuottamilla vasta-aineilla, jotka kiinnittyvät tetanospasmiiniin, estäen sen kiinnittymisen kohdereseptoreihin, eli neutraloiden sen. Ennen kuin verenkierrossa on riittäviä määriä näitä vasta-aineita, kuluu useita päiviä, vähintäänkin viikko, todennäköisesti kymmenisen päivää. En onnistu löytämään tetanus-rokotteen osalta tarkkaa tietoa, milloin primaari-immunisaation (=se ensimmäinen rokote ikinä) jälkeen ensimmäistä kertaa ilmaantuu mitattavia pitoisuuksia vasta-aineita verenkiertoon, mutta rokotekirjassa mainitaan että pitoisuushuippu saavutetaan noin kahdessa viikossa, ja myös: "Single doses of standard- or high-potency tetanus toxoids have induced protective levels in some studies. However, in general, a substantial proportion of subjects do not attain minimal protective levels of antibody; those subjects that do attain a level greater than 0.01IU/mL have levels that slightly exceed this minimum and long-term follow-up has been lacking. Therefore, a minimum of two doses of standard-potency tetanus toxoids are considered necessary to reach minimal protective levels of circulating antitoxin in infants during the first year of life." eli yksi rokoteannos voi joillakin potilailla nostaa vasta-ainetason riittäväksi, mutta pääsääntöisesti tarvitaan vähintään kaksi annosta rokotetta jotta vasta-ainepitoisuus nousee suojarajan yli.
Siispä yksi piikki aiemmin rokottamattomalle ei välttämättä (pääsääntöisesti?) edes riitä nostamaan kunnon vasta-ainepitoisuuksia. Jos taas rokotuksia on jo pohjalla, on kyseessä sekundaarivaste, joka monestakin syystä (=immunologinen muisti) on nopeampi.

Mutta, tätä ”aikavajetta” paikkaamaan on tokikin tetanus immunoglobuliini eli TIG, siis valmiiden vasta-aineiden annostelu potilaalle. Aiemmin nämä vasta-aineet valmistettiin immunisoimalla hevosia, nykyisin ihmisille on käytössä ihan ihmisissä valmistettua (siis hyperimmunisoidaan aikuisia, ja kerätään vasta-aineet plasmasta) tetanusseerumia, tosin halvemman hinnan vuoksi ilmeisesti monissa köyhissä maissa käytetään edelleen hevos-versiota. Lisätietoa valmisteista löysin mm. täältä ja täältä joskin tuo mainosten runsas määrä on varsin ärsyttävää eikä anna korkeatasoista kuvaa sivustoista (ja Suomessa käytössä todennäköisesti joku muu mutta vastaava valmiste). Rokotekirja mainitsee suositusannoksen 250 IU, lihaksensisäiselle annostukselle; ”This dose will provide antitoxin levels above 0.01IU/mL beginning 2 to 3 days after administration and lasting for at least 4 weeks in almost all individuals” eli siis tämän annoksen pitäisi ”tuottaa” 0,01 IU / ml ylittävät antitoksiinitasot (= tetanustoksiiniin sitoutuvien vasta-aineiden pitoisuus seerumissa) kahdessa – kolmessa päivässä annostuksesta, kestäen ainakin neljä viikkoa, lähes kaikilla yksilöillä. Ja tätä tasoahan pidetään yleensä tetanukselta suojaavana tasona. Myös korkeampia TIG-annoksia suositellaan joskus, sillä 250 IU:n annoksen jälkeen on raportoitu kuolemaan johtanut tetanus-tapaus (tässä) ja lisäksi mainittu seerumin antitoksiinitaso (0,01 IU) ei ole absoluuttisen suojaava (eli tapauksia on raportoitu myös tämän tason ylittävillä ihmisillä). TIG:iä pitäisi annostella suositusten mukaan jo ”pienen riskin” haavojen jälkeen, jos potilas on rokottamaton (kts. aiemmin linkittämäni suositukset).

Mutta kuinka suuri on tetanukseen sairastumisen todennäköisyys rokottamattomalla? No ei tokikaan kovin suuri. Jäykkäkouristuksen ”luonnollisesta” esiintyvyydestä ns. ”puhtaissa” maissa (=länsimaat joissa ”hyvä” hygienia) on tietenkin hankalaa saada tietoa koska käytännössä kaikkialla rokotetaan sitä vastaan. Googlen kuvahaulla (”jäykkäkouristustapaukset Suomessa”) löydän kuvaajan jossa Suomen tapaukset esitetään välillä 1900-1985 mutta kuvaa ei enää ole alkuperäisillä sivuilla, omituista! Tapausmäärät vaihtelevat vajaasta kymmenestä reiluun viiteenkymmeneen (mutta kuvateksti mainitsee sotilaiden tapausten puuttuvan 1941-1945). Tästä Heikki Peltolan kommentista löydän arvion jonka mukaan ilman tetanusrokotuksia Suomessa esiintyisi 30-40 tetanustapausta vuodessa, eikä tämä tautipaine tokikaan kohdistuisi vain lapsiin, vaan kaikenikäisiin. Pikainen laskutoimitus tuottaa ilmaantuvuudeksi 0,55-0,74 / 100 000 asukasta. Riski on siis hyvin pieni. En löydä mistään tilastoa Suomen tapauksista vuoden -85 jälkeen; ilmeisesti tetanusta ei enää tilastoida mitenkään.

Mutta mitä jos riski realisoituu omalla kohdalla, millainen tauti on kyseessä? Oirekuvauksia löytyykin useista linkittämistäni lähteistä. Taudinkuvassa voidaan erotella paikallinen muoto (ihmisellä harvinainen muoto jossa kivuliaita lihaskouristuksia esiintyy vain paikallisesti, kuolleisuus vähäistä) ja huomattavasti yleisempi yleistynyt muoto (ihmistapauksista yli 80%). Tämä alkaa tyypillisesti puremalihasten jäykkyydestä, josta aiheutuu ns. leukalukko. Jäykkyys leviää yleisesti kasvolihaksiin (mm. ”ivahymy”), kaulalle, rintakehään, selkään, raajoihin jne., ja jäykkyyden lisäksi esiintyy myös yleistä kouristelua. Komplikaatiolistalla on mm. murtumat (niin voimakkaat lihaskrampit), pneumonia ja keuhkoembolia, ja myös pitkäaikaisia seuraamuksia voi jäädä (mm. muisti- ja puhehäiriöt, lihasheikkous) mutta nämä ovat hyvin harvinaisia. Ilman hoitoa kuolleisuus on korkea; 25-70%, jopa 100%, mutta modernilla tehohoidolla se on ”vain” 10-20%. Rokotekirjassa mainitaan myös neonataalitetanus, jota esiintyy erityisesti kehitysmaissa (infektioporttina napa, taudinkuva kuten yleistyneessä tetanuksessa ja kuolleisuus erittäin korkea) sekä erittäin harvinainen kefaalinen muoto jossa oireet paikallistuvat vain pään alueelle.

Löydän myös lehtijuttuja viime aikaisista tapauksista maailmalta, mm. aika tuore Uudessa Seelannissa. Jutussa mainitaan hoitoina mm. indusoitu kooma, trakeostomia, kuuden viikon tehohoitojakso ja vuoden toipumisaika (kaksi viimeistä tosin ”vain” arvioita vielä koska kyseessä on tuore tapaus). Tässä luennossa esitellään kolme tapausta (kaikki lapsia), eipä heidänkään hoitojaksonsa kevyeltä vaikuta. Tässä vielä yksi, hieman vanhempi tapaus, myöskin Uudesta Seelannista; kiinnitän huomiota mainintaan jonka mukaan lapselta löytyi vain pieni haava jossa oli tikku – ei kovin ”riskialttiin” oloinen vaurio ja menee helposti huomaamatta vanhemmiltakin. Tässä blokituksessa kerrotaan saksalaisesta tapauksesta, mutta kielitaitoni ei riitä alkuperäis-juttujen perkaamiseen. Tapausselostuksia löytyy tietenkin myös Pubmedistä, noiden jo aiemmin linkattujen lisäksikin.

No, riski on siis pieni mutta jos se omalle kohdalle sattuu, sanoisin että aika vittumainen juttu. Mielelläni siis pienennän riskiä sekä itselläni, ja erityisesti lapsillani.

Rokote ei – tietenkään – poista riskiä 100%:sti, eli kuten mikään rokote, ei tetanusrokotekaan stimuloi täydellistä suojaa. Tapausselostuksia löytyy siis myös rokotetuilla ihmisillä. Silmäilen rokotekirjasta tetanusrokotteen tehosta; nykyaikaisia kaksoissokko-kokeita on kyseisellä rokotteella tehty hyvin vähän, sen verran vanha rokote on kyseessä. Hihittelen lukiessani kuvausta ”alkuaikojen” eräästä testistä: "Early data suggesting the efficacy of active immunization with tetanus toxoid come from Wolters and Dehmel, who immunized themselves with toxoid and achieved serum levels of 0.007 to 0.01AU/mL. This allowed them to resist challenge with ‘two or three fatal doses’ of tetanus spores, but the actual challenge dose is unknown.[376]" Eli tetanustoksoidin tehosta saatiin ensimmäisiä viitteitä kun Wolters & Dehmel tutkijat immunisoivat itsensä saavuttaen mainitut antitoksiinin pitoisuudet seerumissa, mitkä olivat suojaavia altistuskokeissa (joissa käytettiin maininnan mukaan ”2-3 kertaa kuolettava annos” mutta oikeasti tästä ei ole tietoa). Kyseinen viite on ” Wolters KL, Dehmel H: Abschliessende Untersuchungen über die Tetanusprophylaxe durch aktive Immunisierung. Z Hyg 1942; 124:326-332.” jota ei näytä netistä löytyvän, hehe. Mietin kestäisikö oma kantti moisen testailun, vaikka olenkin kyllä osallistanut itseni joihinkin tutkimusprojekteihin myös koe-eläimenä.

Neonataali-tetanuksen osalta on eniten kontrolloituja tutkimuksia, ja niiden perusteella rokotteen tehokkuus (effectiveness) on 70-100%. Taudin harvinaisuus tekee tehon arvioinnin vaikeaksi muissa ikäryhmissä, mutta armeija-kokemusten mukaan rokote vähentää tetanuksen esiintyvyyttä merkittävästi (I maailmansota 13,4 tapausta / 100 000 ja II maailmansota 0,44 / 100 000, luvut USAn armeijasta, samanlainen kokemus myös Britti-armeijalla – toki myös parantunut haavahoito voi hyvin selittää osan vähentymisestä). Eli rokote siis pienentää tetanuksen syntymisen riskiä, jos itiöitä sattuisi haavaan pääsemään.

No niin, nyt olen jälleen saivarrellut liian pitkästi, jokohan pääsin lopputulokseen?

Yhteenvetona todettakoot

• Tetanuksen voi saada millaisesta haavasta tahansa, jopa niin ettei ole huomannut haavaa, vaikka riski onkin suurempi tietynlaisien haavojen kohdalla.
• Tetanuksen inkubaatioaika voi olla hyvin lyhyt, eikä varsinkaan primaarinen immuunivaste ehdi tässä ajassa mitenkään tuottaa riittävää määrää vasta-aineita seerumiin. Inkubaatioaika voi myös olla sen verran pitkä että erityisesti sekundaarivaste ehtii nostaa seerumin vasta-ainepitoisuutta ns. suojatason yli. Immuunivasteen ”hitauden” vuoksi aiemmin rokottamattomalle suositellaan valmiiden vasta-aineiden annostelua (TIG) pientenkin haavojen yhteydessä, aiemmin rokotetuille TIG:iä annostellaan "korkean riskin" haavojen yhteidessä, rokotevahvisteen lisäksi. 
• Tetanukseen sairastumisen riski on varsin pieni, mutta tauti vaatii pitkän ja rankan tehohoidon ja siltikin kuolleisuus on 10-20%.

 Alkuperäinen väite on siis nähdäkseni aika pitkälti niin kutsuttua hevonshaissea, eikä sen esittäjällä näytä olevan kovin kaksisia tietoja perusmikrobiologiasta saati immunologiasta. Mutta syystä tai toisesta en ole juurikaan yllättynyt.

Aurinkoisia hetkiä keväthangille!

Eläimellistä menoa

Melkein vuosi edellisestä kirjoituksesta, hieman noloa. Varastossa on muistaakseni kolme keskeneräistä juttua. Aina välillä päätän kokeilla, onnistuisinko kirjoittamaan edes hieman lyhyemmin ja ”kevyemmin”, jottei menisi viikkoja pubmedissä. Sitten löydän taas itseni jumittamassa sieltä, ja homma jää kesken. On siis opeteltava aiheen rajaamista, pilkkomista ja ennen kaikkea itsehillintää lähteiden haussa.

Tällä kertaa aihe on kuitenkin sen verran kevyt että saatan jopa selviytyä tästä neljässä tunnissa, neljänkymmenen sijaan.

Aina silloin tällöin rokotuksia vastustavissa materiaaleissa törmää väitteisiin eläinten rokotuksista, kuten ”eläinlääkäritkään eivät suosittele rokotuksia”, ”eläimiä rokotetaan huomattavasti vähemmän kuin ihmisiä”, tai ”eläimille ei anneta montaa rokotetta kerralla / yhdistelmärokotteita lainkaan”. Näinköhän?

Katsotaan ensin, suosittelevatko eläinlääkärit rokottamista, ja aloitetaan Suomesta.

Yliopistollinen eläinsairaala sanoo ” Rokotukset kuuluvat eläinten perusterveydenhoitoon. Rokotus on helppo tapa suojata lemmikki vaarallisilta virustaudeilta.” ja sivulta löytyy linkki Eviran ”virallisiin” rokotussuosituksiin koiralle ja kissalle. Rokotusten suositeltu aloitusikä on 12 viikkoa eli noin 3 kk.

Espoon eläinlääkäritalo antaa samat suositukset ja Espoon eläinsairaala jatkaa samalla linjalla (kissat ja koirat). Myös Vethaus, HauMau, Akuutti, Herttoniemen eläinlääkäriasema, Kauris, Veter, Vallilan eläinlääkäriasema ja Käpälämäki suosittelee samaa. Tässä vaiheessa hyydähdän, käytännössä jokainen tsekkaamani eläinlääkäriasema mainitsee nämä samat rokotussuositukset kissoille ja koirille, joku tarkemmin, joku yleisemmällä tasolla. Mutta ehkä nämä asemat vain laittavat tällaista sivuilleen, ja oikeasti kun menee eläimensä kanssa klinikalle, saa kuulla ettei rokottaminen itse asiassa kannatakaan?

No ehkä suomi on poikkeus, ja muualla ollaan jo luovuttu eläinten myrkyttämisestä?

Muutamalla googlaus-yrityksellä tarttuu haaviin ”World Small Animal Veterinary Association” eli WSAVA:n ”Guidelines for the vaccination ofdogs and cats” vuodelta 2010 (tässä WSAVAn sivuilta sama). Lainaan siitä yhden boldatun kohdan ” We should aim to vaccinate every animal with core vaccines, and to vaccinate each individual less frequently by only giving non-core vaccines that are necessary for that animal.” Palataan tähän vielä hieman myöhemmin, mutta nyt jatketaan globaalia kierrosta. Britanian pieneläinlääkärit suosittelevat rokotteita (ja toteavat homeopaattiset ”nosodit” toimimattomiksi, rohkeaa). Muista Euroopan maista en onnistu löytämään virallisia suosituksia, sillä harmikseni en osaa muita kieliä kuin enkkua riittävän hyvin. Käväisen myös Federation ofVeterinarians of Europe:n sivuilla, mutta sieltä en löydä rokotuksista muuta kuin lyhyen maininnan eläinten terveysstrategiasta (2007-2013), jossa korostetaan rokotteiden merkitystä tautien ennaltaehkäisyssä, ja kehotetaan EU:ta harkitsemaan uudelleen ”ei rokotuksia” –politiikkaansa tiettyjen tärkeiden eläintautien kohdalla (koskee tiettyjä tuotantoeläinten helposti leviäviä virustauteja, kuten suu- ja sorkkatautia, ehkä joku muistaa englannin ruhoroviot kymmenisen vuotta sitten), mikä ei vaikuta siltä että rokottamista vastustettaisiin. Rapakon takana American veterinary medicine association suosittelee jokaiselle koiralle ja kissalle ydinrokotteita ja samaa suositellaan Australiassa. World organisation for animal health (OIE) keskittyy lähinnä vakavimpiin tarttuviin tauteihin ja niiden vastustamiseen, eikä sivuilta löydy mitään yleisiä rokotus-suosituksia, mutta esimerkiksi raivotaudin torjunnasta todetaan koirien rokottamisen sekä irtokoirapopulaatioiden kontrolloinnin olevan tehokkaampi keino kuin ihmisten hoitaminen puremien jälkeen. Useiden tautien kohdalla mainitaan rokottaminen yhtenä osana tautivastustusta (mm. lintuinfluenssa, sinikielitauti, suu- ja sorkkatauti) ja löytyypä heiltä rokotepankkikin.

Ei vaikuta siltä että Suomi olisi yksin suosittelemassa eläinten rokottamista.

Mutta rokotetaanko eläimiä ”huomattavasti vähemmän”?

WSAVA:n suosituksen Taulukko 1 luettelee ydinrokotteiksi koirilla parvovirus 2:n, penikkataudin, adenoviruksen, sekä rabieksen. Kissoilla ydinjoukkoon kuuluu panleukopeniavirus eli kissarutto, herpesvirus 1 sekä calicivirus jotka molemmat aiheuttavat ”kissanuhaa”, sekä mahdollisesti rabies, alueesta riippuen. Sekä koirille että kissoille on näiden lisäksi tarjolla ainakin noin 6-8 muuta rokotetta (jotka siis luetellaan WSAVA:n taulukossa; saattaa olla että markkinoilla on jossain päin maailmaa myös muita rokotteita, en tiedä) – näitä suositellaan yksilöllisen arvion perusteella. Kohdetautien määrä on siis ihmisten rokotuksiin verrattuna vähäisempi (vauvojen ohjelmassa 1. vuoden aikana maasta riippuen noin 5-8 tautia, 2. vuoden aikana 3-4 lisää). Mutta, immunologisestihan sillä kohdetautimäärällä ei ole niinkään merkitystä, sillä immuunijärjestelmä reagoi vain taudinaiheuttajien osasiin, antigeeneihin (kuten viimeksi tuli selvitetyksi). Jos katsoo rokotteiden tarkempia sisältöjä, huomaa että nämä pieneläinten ydinrokotteet sisältävät (ainakin toistaiseksi) kokonaisia viruksia, joko elävänä heikennettynä, tai tapettuna. Vauvoille annettava vitosrokote puolestaan on pääsääntöisesti komponentti-rokote, jossa on vain valikoituja, immuunijärjestelmän stimuloinnin kannalta tärkeitä antigeeneja (poliovirukset ovat kokonaisia, tapettuja). En nyt jaksa tarkistaa miten monta erilaista antigeenia esim. penikkatautivirus sisältää, sillä tällä ei loppujen lopuksi ole kovin suurta merkitystä – immuunijärjestelmä joka tapauksessa valikoi vain ne joihin reagoi (”immunodominantit antigeenit”). Annostusaikataulutuskin on kohtuullisen sama; pieneläimillä 12 ja 16 viikkoa ja sitten vuoden iässä, versus vauvoilla 3, 5 ja 12 kk (vauvat toki saavat vitosrokotteen lisäksi myös rotarokotteen alkaen 2 kk iästä, sekä pneumokokin alkaen 3 kk iästä). Tämän jälkeen pieneläimet rokotettaan 1-3 vuoden välein, lapsilla rokotusväli on 2-9 vuotta (ja aikuisilla paljon pidempi), tosin tämä riippuu hieman siitä missä välissä lapsi saa MPR:n; jos sen rytmittää sopivasti, voi väli olla lyhyempikin (kts. tämä). Aikuisilla suositeltava rokotusväli on käsittääkseni 15 vuotta (tetanus), pieneläimillä sama 1-3 vuoden tahti jatkuu elämän loppuun asti.

Ehkä tämä on joidenkin mielestä ”huomattavasti vähemmän”, koska kohdetauteja on vähemmän? Toisaalta jos esim, koira katsotaan ”korkeariskiseksi”, voi se saada rokotteita noin 10 eri tautia vastaan. Suomessa tosin ei näitä kaikkia rokotteita ole markkinoilla, joten täällä se ei onnistuisi. Joka tapauksessa yllä lainattu maailman pieneläinlääkäreiden järjestö suosittelee jokaisen pieneläimen rokottamista ns. ydinrokotteilla, muiden rokotteiden käyttö katsotaan yksilöllisesti & alueellisesti. 

Entä yhdistelmärokotteet; eläimille rokotteet annetaan yksittäisrokotteina? No ei näytä siltä. Kädessäni on Farmaca Veterinaria, enkä jaksa linkitellä jokaisen rokotteen valmisteyhteenvetoja, mutta jos joku haluaa tarkistaa asian, kannattaa googlata rokotteen nimellä (nämä löytyvät Eviran sivuilta rokotussuositus-sivuilta) + valmisteyhteenveto. Tai näkeehän sen noilta Evirankin sivuilta; kissoille on tarjolla ”kolmos-”, ”nelos-” ja  jopa ”vitosrokotteita”, sama pätee koiriin. Ja tuotantoeläimiin / hevosiin (Hevosten rokotuksista löytyy Eviran sivujen lisäksi mm. tästä Hippoksen julkaisusta, jossa rokotuksia suositellaan). Nautarokotteita on Suomessa markkinoilla hyvin vähän, johtuen erinomaisesta eläintautitilanteesta (kunpa se säilyisi!), mutta tässä kattava katsaus maailmalla tarjolla oleviin nautarokotteisiin, ja mahdollisiin rokoteohjelmiin.

Mutta saako eläimille antaa samalla kertaa useita eri rokotepiikkejä? Kyllä saa; monien rokotteiden valmisteyhteenvedoissa mainitaan että rokotteen saa antaa samaan aikaan - saman valmistajan - muiden rokotteiden kanssa. Luonnollisesti valmistajat testaavat samanaikaisen annostelun vain omien valmisteidensa kanssa, hehe. Ja suositus toki on että kombinaation tulisi olla testattu, jotta voi olla varma että kaikille rokotekomponenteille muodostuu kunnollinen vaste. Mainittakoot että esim. tässä tutkimuksessa koirille annosteltiin jopa 6 eri rokotetta samanaikaisesti! Tämä – luonnollisesti – lisäsi sivuvaikutusten riskiä merkittävästi.

Eli eli, eläinlääkärit suosittelevat eläinten rokottamista, eläimiä rokotetaan useita eri tauteja vastaan, tyypillisesti yhdistelmärokotteilla, ja eri piikkejä voidaan annostella samanaikaisesti. Ja loppujen lopuksi ihminenhän on vain eläin eläinten joukossa.

Toki löydän netin ihmeellisestä maailmasta myös sivustoja jotka vastustavat eläinten rokottamista, ja osan on "allekirjoittanut" nimi tittelillä "DVM" eli doctor of Veterinary Medicine. Osa eläinlääkäreistä siis EI suosittele eläinten rokottamista, aivan kuten osa ihmislääkäreistäkään ei suosittele lasten rokottamista. Mutta on nähdäkseni "kevyehköä" liioittelua väittää että eläinlääkärit yleisesti ottaen eivät rokotteita suosittelisi, tai että eläimiä rokotetaan paljon vähemmän / vain yksittäisrokotteilla. Eläinlääkärijärjestöt näyttävät hyvinkin yksimielisesti rokotteita suosittelevan, mutta varmaan ne onkin niitä lääkefirmojen sponssaamia järjestöjä, ai nou.

No niin, sepä siitä kevyestä aiheesta, tulipahan valmiiksi. Uusi kevyehkö aihe on jo mielessä eli ehkä jopa tämän vuoden aikana jaksan palata aiheeseen!

Ylikuormitus?

Tauko venähti jälleen pidemmäksi kuin oli tarkoitus, tuntuu olevan aina vain vaikeampaa löytää aikaa hauskoille harrastuksille.

Mutta tällä kertaa päätin perehtyä hieman erääseen rokotteita vastustavissa materiaaleissa usein toistuvaan väitteeseen, joka enkuksi tiivistyy ”too many too soon”. Väitteen mukaan lapset saavat nykyisin liian monta rokotetta, eikä pienen lapsen herkkä elimistö kykene käsittelemään näin suurta antigeenikuormaa kerralla, ja/tai rokotteet annostellaan liian tiheällä aikataululla, mikä aiheuttaa immuunijärjestelmän sekoamisen ja siten *tähän voit insertoida minkä tahansa sairauden mikä mieleesi tulee*. Intuitioni (se nk. anaalianturi) sanoo että tämä argumentti vetoaa vanhempiin erityisen hyvin, kuulostaahan se kovin ”maalaisjärkiseltä”. Lääkkeitäkin voi yliannostella, pakkohan rokotteillakin JOKU RAJA on olla. Kun vielä miettii rokoteohjelman muutoksia viimeisen vuosisadan aikana, tulee varmasti miettineeksi, olemmeko jo tämän rajan väärällä puolella.

Katson ensin hieman rokoteohjelman kehitystä viimeisen sadan vuoden ajalta. USA:n osalta löydän jonkinlaisen katsauksen rokoteohjelman historiaan täältä ja sen mukaan rokoteohjelma on kehittynyt seuraavasti: 1940 –luvulla isorokko + DTP (kurkkumätä, tetanus, hinkuyskä yhdistelmänä), 1950 luvulla lisättiin tähän polio, 1960 –luvulla MPR (tuhkarokko, sikotauti, vihurirokko), 1970 –luvulla isorokko poistui, 1980 –luvulla lisättiin Hib (H. influenza tyyppi B) sekä hepatiitti B, 1990-2000 on lisätty vielä vesirokko, rotavirus, pneumokokki, hepatiitti A sekä influenssa (kaikki nämä eivät välttämättä ole rutiiniohjelmassa, en jaksa tarkistaa). Wau, aika massiivinen lista, siis 1900-luvun alussa 1 rokote (isorokko), vuosisadan puolivälissä 5 rokotetta ja nyt 14 eri rokotetta! Suomen tilanteesta löydän tällaisen jossa on taulukoitu rokoteohjelman historia. Kiinnostava eriäväisyys jenkkilän kanssa; tubi-rokote ei ole ollut siellä käytössä lainkaan. Saan Suomen tämänhetkisen ohjelman rokotteiden määräksi 11 (koska hepatiitit ja vesirokko eivät ole yleisessä ohjelmassa, eli nämä 3 rokotetta vähemmän kuin jenkkilässä). Onko tämä jo liikaa?

Tämä ”rokotteet ylikuormittavat immuunijärjestelmän” väite on jossain määrin hankala tutkailla, koska en ole koskaan saanut kunnollista selvitystä siitä, mitä se tarkoittaa. Mikä osa immuunijärjestelmästä tarkalleen ottaen ylikuormittuu? Miten tämä ylikuormitus todennetaan, miten sitä voidaan mitata, ja mitkä ovat sen seuraukset (no okei, seurauksena ovat tietty kaikki taudit mitä maa päällään kantaa)? Olen surffaillut ympäri nettiä ja joskus esittänyt kysymyksiäkin aiheesta, mutta tarkkoja vastauksia ei tunnu olevan tarjolla, eli kukaan ei osaa yksityiskohtaisesti kertoa, missä vaiheessa immuunivasteen käynnistymistä / muodostumista tämä ylikuormitus lyö päälle (how convenient).

Mutta kas, tätä asiaa on pyritty selvittämään tarkemmin tässä varsin mielenkiintoisessa kuvailevassa tutkimuksessa, jossa vanhempien käsityksiä ja mielipiteitä rokotteista kartoitettiin keskittyen nimenomaan tähän ylikuormituksen käsitteeseen – erityisesti MPR-rokotteen yhteydessä. Jutussa todetaan: A main concern parents raised about the current Childhood Immunisation Programme was that some children might be prone to ‘immune-overload’. Despite these concerns, few parents were able to articulate them in any depth: when asked to clarify what they meant by ‘overloading’ the immune system, the question was often met by silence. eli rokoteohjelmaa koskeva päähuoli vanhemmilla oli joidenkin lasten mahdollinen alttius immuunijärjestelmän ylikuormitukselle, mutta harva vanhempi osasi tarkemmin kuvata pelkoaan ja tarkennuspyyntöihin vastattiin yleensä hiljaisuudella. Sinänsä tämä ei ole yllättävää, sillä harvalla vanhemmalla on kovin tarkkaa käsitystä immuunijärjestelmän yksityiskohtaisesta toiminnasta.

Mutta jos nyt pohdin tätä ylikuormitusta, ja aloitan tarkastelun määrällisestä ylikuormituksesta – siis ajatuksesta että rokotteissa on niin paljon erilaisia antigeeneja että immuunijärjestelmän solut eivät kykene niitä käsittelemään ja sekoavat tämän seurauksena.

Mutta mikä on immuunijärjestelmän ”reagointikapasiteetti”? Kuinka moneen erilaiseen antigeeniin se pystyy vastaamaan? Tarkastelen kysymystä nyt nimenomaan adaptiivisen immuniteetin kannalta, sillä se on se haara, jolla on muisti ja joka siten on relevantti infektiosuojan kannalta (toisin kuin luonnollinen immuunivaste eli innate immunity jolla ei muistia ole). Adaptiivisen immuniteetin ”toimijasoluja” (effektorisoluja) ovat imusolut, T- ja B-solut, joilla on pinnallaan spesifinen antigeenia tunnistava reseptori (joko T-solureseptori TCR tai B-solureseptori BCR, joista jälkimmäiset toimivat myös liukoisina vasta-aineina eli immunoglobuliineina). Tämä reseptori on siis kolmiulotteiselta muodoltaan sellainen että siihen sopii jokin tietty antigeeni (tai tarkemmin epitooppi), vähän niin kuin avain sopii lukkoon (kumpi nyt sitten onkaan avain ja kumpi lukko). Erilaisia antigeenireseptoreja täytyy elimistössä olla tietenkin aika suuri määrä, koska potentiaalisia antigeenejakin on niin valtava määrä. Ja niin niitä onkin!

Ihmisellä on elimistössään noin 2 x 10E12 lymfosyyttiä (miten bloggerissa saa potenssin? E tarkoittaa tässä nyt "potenssiin"), joista 80% on T-soluja ja 15% B-soluja (loput nk. ”nolla”soluja). Näiden solujen reseptorit, siis TCR ja BCR, muodostuvat solujen kehittyessä, ja jollain tavalla niistä tulee rakentaa hyvin suuri määrä keskenään erilaisia reseptoreita, jotta monen erilaisen pöpön tunnistaminen onnistuisi. Tämä valtava diversiteetti (eli vaihtelevuus) luodaan imusolujen kehittymisen aikana yhdistelemällä pieniä palasia DNA:ta. Antigeenireseptoreita ei siis koodata genomissa yhtenä isona palasena (jolloin yhtä reseptoria vastaisi aina yksi geeni eli geenejä täytyisi olla yhtä monta kuin erilaisia reseptoreja – genomimme ei riittäisi tähän), vaan pieninä pätkinä, ja näitä pätkiä yhdistellään toisiinsa sattumanvaraisesti (tai todellisuudessa ei täysin sattumanvaraisesti mutta pääpiirtein) samalla kun solu kehittyy ja antigeenireseptori rakentuu. Aiheesta löytyy hyvänoloinen luento täältä. Sattumanvaraisten liitosten lisäksi geenipalojen liitoskohtaa muokataan (satunnaisesti), ja tämä lisää reseptorien monimuotoisuutta. Tämän mukaan TCR:n diversiteetti voisi (genomipätkien ja liitosten muokkausten perusteella) teoriassa olla jopa 10E15 luokkaa, mutta tätä toki rajoittaa elimistössä olevien T-solujen määrä (joka samaisessa jutussa sanottiin olevan 10E12 luokkaa) ja toisaalta se että osa näistä potentiaalisista TCR yhdistelmistä tuottaisi liian hyvin omia rakenteita tunnistavan reseptorin (autoreaktiivisuus) ja nämä karsitaan kehityksen aikana ns. negatiivisessa selektiossa. Myös BCR:n diversiteetti on hyvin laaja; tästä en onnistu löytämään hyvää katsaus-artikkelia, mutta tässä kirjassa (luku 3 taulukko 4.12) immunoglobuliinien (=liukoisia B-solureseptoreita) potentiaalisen diversiteetin arvioidaan olevan 10E13 luokkaa (TCR:n diversiteetti taas arvioidaan tuota mainitsemaani artikkeli-arviota suuremmaksi; 10E18).

Näinpä siis jokaisella imusolulla voisi teoriassa olla ihan omanlaisensa antigeenireseptori, mutta todellisuudessa samanlaisen reseptorin omaavia kyllä löytyy jonkin verran (varsinkin immuunivasteen jälkeen, kun vasteen käynnistäneitä antigeeneja tunnistavien solujen määrä on merkittävästi lisääntynyt). Esimerkiksi naiivien T-solujen (=eivät ole vielä kohdanneet antigeeniaan ja aktivoituneet, kts. esim. tämä) diversiteetin arvioidaan (tuossa yllä mainitussa artikkelissa) olevan ihmisellä noin 2,5x10E7, muisti T-soluilla se on arviolta 100 kertaa alempi (siis luokkaa 10E5). Muisti-solujahan muodostuu vasta immuunivasteen myötä – näinpä voisi siis ainakin äkkiseltään päätellä että immuunijärjestelmän on täytynyt reagoida noin 100 000 erilaista epitooppia kohtaan (yksi antigeeni sisältää yleensä useita eri epitooppeja), jotta tämä muistisoludiversiteetti on syntynyt (mutta reseptorien ”ristireagointi” toki monimutkaistaa laskelmaa, eli tätä ei nyt kannata ottaa vakavasti).

Erilaisia reseptoreita on siis valtaisa määrä ja kukin tunnistaa omaa epitooppiaan, tai oikeammin useampaa epitooppia. Reseptoreiden tunnistamisrepertuaari menee jossain määrin ”päällekkäin”, siis jotain tiettyä epitooppia todennäköisesti tunnistaa useampi erilainen reseptori; joku niistä sitoutuu epitooppiin ehkä voimakkaammin kuin muut eli on ”paras”, mutta muidenkin reseptoreiden sitoutumisvoimakkuus voi olla riittävä solun aktivointiin ja vasteen käynnistykseen eli yleensä yksi epitooppi stimuloi useampaa kuin vain yhtä T- (ja/tai B-) solukloonia. Ja kääntäen; yksi tietynlainen antigeenireseptori tunnistaa yleensä useammanlaista epitooppia, ei siis vain tasan yhtä. Tämän todella mielenkiintoisen (joskin jo hieman vanhan) kirjan luvussa 4 on yhteenvetoa aiheesta, ja siinä todetaan että yksi TCR tunnistanee jopa satatuhatta erilaista epitooppia (viite ja uudempaa tietoa aiheesta) eli antigeenireseptoreiden toiminnassa on mahdollisesti hyvinkin suurta päällekkäisyyttä. Tuossa ym. Nature-revarissa kylläkin hieman toppuutellaan tästä aiheesta, ja kerrotaan että näin suurta ristireagointia eri TCR:n kesken ei ehkä tapahdu in vivo, sillä kohtuullisen pienetkin vähennykset T-solureseptorien kokonaisdiversiteetissä näyttävät jättävän aukkoja / puutteita erilaisten antigeenien tunnistamisessa (mitä ei pitäisi tapahtua jos ristireagointi olisi noin suurta). Mutta joka tapauksessa jonkin verran ristireagointia on, varsinkin tietenkin (3-ulotteiselta) rakenteeltaan ”samannäköisten” epitooppien kesken, ja tämä varmistanee sen että mikrobin päästyä elimistöön paikalle sattuu edes jokunen T-solu jonka reseptori kykenee pöpön riittävän hyvin tunnistamaan, jotta immuunivaste käynnistyy. Olen (luennoilla ja kursseilla) kuullut arvion että noin yksi T-solu sadastatuhannesta – miljoonasta reagoi johonkin tiettyyn antigeeniin (/epitooppiin), ja immuunivasteen kuluessa tämä määrä nousee selvästi ollen vasteen päätyttyä jopa yksi solu tuhannesta.

Mutta summa summarum, imusolujen kyky tunnistaa erilaisia antigeeneja (tunnistusrepertuaari) on valtava eikä tätä kohtaa voi nähdäkseni ylikuormittaa millään antigeenimäärillä (olkoot se sitten peräisin rokotteesta tai infektiosta).

Mutta ovatko lapset jotenkin heikommin varusteltuja tässä tunnistuksessa, eli voiko jo ihan pienikin vauva tunnistaa näin valtavan määrän erilaisia antigeeneja? Etsiskelin muutaman katsauksen vastasyntyneiden vauvojen immuunivasteesta, mm. tämän, ja tämän sekä tämän. Lyhyesti muutama pääpointti sikiöajan ja neonataali ajan tapahtumista – mitä minä jutuista ymmärsin.

Imusolujen esiasteita ilmestyy ruskuaispussiin jo viikoilla 6-7. B-solujen tuotanto käynnistyy noin 8.viikolla (ensin maksassa, siirtyy myöhemmin luuytimeen), ja samalla viikolla alkaa myös T-lymfosyyttien erilaistuminen kateenkorvassa. Tähän erilaistumiseen ja kypsymiseen kuuluu oleellisena osana antigeenireseptorin koostaminen ja muodostaminen, tähän palaan myöhemmin. T-solujen määrä on loppuraskauden aikana, ja ensimmäisten kuukausien aikana syntymän jälkeen suurempi kuin aikuisilla. Myös laadullisia eroja aikuisiin on; tiettyjen ”alapopulaatioiden” (esim. CD4 / CD8 T-solujen suhteet, B-solujen eri tyypit) määrät ovat erilaisia reflektoiden mm. vastasyntyneen immunologista ”kokemattomuutta” (naiivi) eli sitä että antigeenialtistusta ei juuri ole ollut. Sekundaaristen lymfoidisten elinten (kuten imusolmukkeet) muodostuminen on valmis viimeisen kolmanneksen aikana, mutta niiden kypsyminen jatkuu noin 2 -vuotiaaksi saakka. Vauvat saavat sikiöaikana äidiltään ”lahjan” joka tarjoaa ”pöpösuojaa” elämän ensikuukausina; istukan läpi siirtyneitä vasta-aineita (nk. maternaaliset vasta-aineet). Mainittakoot että monilla eläimillä nämä vasta-aineet eivät siirry sikiöaikana istukan läpi, vaan vasta ensimmäisten elinpäivien aikana ternimaidon välityksellä. Äiti on muodostanut elämänsä aikana vasta-aineita tietenkin vain niitä antigeeneja kohtaan, joille hän on altistunut. Maternaaliset vasta-aineet eivät ole kovin pitkäikäisiä, ja niiden pitoisuus alkaa laskea jo muutamassa kuukaudessa. Riippuu monesta seikasta, miten nopeasti pitoisuus laskee merkityksettömälle tasolle (mm. tietenkin siitä, paljonko niitä on äidillä verenkierrossaan ollut). Imetyksen mukana vauvan ruuansulatuskanavaan pääsee myös vasta-aineita; nämä voinevat tarjota jotain suojaa erityisesti suolistoinfektioita vastaan. Maidossa on myös imusoluja, ja lukemissani jutuissa todetaan että näiden merkitystä vauvan kannalta ei tiedetä (mutta koska vauva on yleensä kudostyypiltään äidistä poikkeava, äidin T-solut voivat tuskin toimia vieraiden MHC-molekyylien kanssa yhdessä, vaikka ne pääsisivätkin suoliston läpi verenkiertoon). Vauvat ovat siis riippuvaisia oman aktiivisen immuniteetin muodostamisesta jo varhain. Vastasyntyneiden immuunivaste poikkeaa aikuisen vasteesta yleisesti ottaen mm. Th1/Th2 suuntautumisen suhteen; vauvoilla Th1-haara vaikuttaa toimivan heikommin, joskin tämä näyttää hieman vaihtelevan mikrobien välillä (esim. vastasyntyneiden sytomegalovirusvaste on Th1-haaraltaan parempi kuin aikuisilla mutta Th2-haaraltaan heikompi, HIV-vaste taas on heikompi molemmilta haaroiltaan) ja myös eri rokotteiden välillä (esim. BCG tuottaa vastasyntyneillä aikuisen kaltaisen vasteen, tuhkarokkorokote tuottaa alhaisemman Th1-vasteen, HeB-rokote alhaisemman Th1-vasteen mutta paremman Th2-muistivasteen sekä korkeamman vasta-ainetiitterin). Vertailevaa tutkimustietoa (ihmisillä) on vielä aika harvan infektion / rokotteen kohdalta.

Mutta palataan antigeenireseptoreiden tunnistuskapasiteettiin. Yritin etsiä arvioita vauvojen imusolujen reseptoreiden diversiteetistä, mutta en onnistunut löytämään numeerisia arvioita. Tässä jo yllä mainitussa jutussa käsitellään mukavan yksityiskohtaisesti (=näin tarkkaan en oikeastaan edes halua asiasta tietää) TCR:n ja BCR:n kehittymisvaiheita ja sikiön ja vastasyntyneen reseptoreiden eroja aikuisiin. Yksi ero näyttää olevan esim. se että vastasyntyneet tuottavat runsaasti polyreaktiivisia (=tunnistavat paljon erilaisia epitooppeja) vasta-aineita jotka sitoutuvat kohteisiinsa alhaisella voimakkuudella (affiniteetilla) ja jotka usein myös tunnistavat omia kudosantigeeneja (=autoreaktiivisuus). Lisäksi antigeenireseptorien rakenteessa on eroa erityisesti tietyssä sitoutumiskohdassa (CDR3), siten että sikiöiden & vastasyntyneiden diversiteetti on mahdollisesti hieman alhaisempi kuin aikuisten, mutta ei tiedetä varmuudella, mikä merkitys tällä erolla on vastasyntyneiden immuunivasteeseen (eli onko tämä ero syy havaittuihin toiminnallisiin eroavaisuuksiin). Reseptoreiden kypsyminen tältä osin ”aikuisen kaltaiseksi” tapahtuu pian syntymän jälkeen, BCR:n noin 2kk ikään mennessä, ja kypsymiseen ei vaikuta ulkoinen antigeenialtistus (esim. infektio).

Siispä – vauvojen reseptoridiversiteetti on ilmeisesti ”hieman” alempi kuin aikuisten (numeerisia arvioita en siis löytänyt), mutta jos miettii missä kertaluokissa joka tapauksessa liikutaan, tällä ei ole käytännön merkitystä rokotteiden, eikä ilmeisesti infektioidenkaan kannalta, erityisesti kun kypsyminen tapahtuu pian syntymän jälkeen.

Toki täytyy muistaa, että käsittelin tässä nyt vain ja ainoastaan tunnistamiskapasiteettia. Se, moneenko antigeeniin immuunijärjestelmä ihan oikeasti kykenee yhtä aikaa reagoimaan, on toinen kysymys. Miten elimistö kestää sen, jos hyvin suuri määrä imusoluista aktivoituu yhtä aikaa, alkaa lisääntymään yms. – koko imusolumäärän yhtäaikainen aktivaatio todennäköisesti tappaisi. Yritin etsiä tietoa siitä, miten monta eri T-solu / B-solukloonia yleensä aktivoituu infektioiden yhteydessä. Tässä jo aiemmin mainitun kirjan luvussa 6 sivutaan asiaa, mutta määristä ei puhuta mitään. Luvun alussa todetaan "Each parasite presents a large number of epitopes to the host's immune system. The immune response focuses on only a few of the many potential epitopes, a process called immunodominance.” eli kukin parasiitti (tarkoittaen tässä yhteydessä kaikki mahdollisia mikrobeja) tarjoaa isännän immuunijärjestelmälle suuren määrän erilaisia epitooppeja. Immuunijärjestelmä keskittyy näistä mahdollisista epitoopeista vain muutamaan; tätä kutsutaan immunodominanssiksi. Yritin etsiskellä tiettyjen infektioiden osalta tietoa näistä immunodominanteista antigeeneista, ja esim. hinkuyskän osalta löysin mm. tämän jossa on tutkittu joskus lapsena hinkuyskän sairastaneiden vastetta myöhemmin ja pyritty identifioimaan ne antigeenit, joita muisti tunnistaa. Tässä uudempi juttu, jossa tavoitteena on löytää uusia, potentiaalisesti suojaa indusoivia antigeeneja. Mutta onnistun löytämään hyvin heikosti varsinaista numeerista arviota infektion aikana aktivoituvista T- (ja B-) soluklooneista – liekö näin hankalaa asiaa juurikaan katseltu. Tässä jutussa mainitaan sentään jotain: ”For example with Haemophilus influenzae type b (Hib) conjugate vaccine, the immune system is exposed to only 2 antigens [polyribosylribitol phosphate polysaccharide (PRP) and a protein carrier], whereas immune responses develop to 50 or more antigens after invasive H. influenzae disease.” ja myöhemmin “A viral upper respiratory infection leads to the immune system responding to 4 to 10 different antigens; with streptococcal pharyngitis the immune system responds to as many as 50 different antigens.” Eli Hib-rokote tarjoilee immuunijärjestelmälle vain 2 antigeenia (PRP:n ja proteeinikantajan), kun invasiivisessa Hib-taudissa immuunivaste muodostuu 50 antigeenille (tai jopa enemmälle), ylähengitystie-virusinfektiossa immuunijärjestelmä vastaa noin 4-10 eri antigeeniin, ja streptokokki-laryngiitissä jopa 50 antigeenille. Viitteksi on annettu tämä kirja jota en pääse tarkistamaan. Yritän etsiä Hib:n osalta juttuja tarkistaakseni tiedon, mutta pikaetsintä ei tuota tulosta. No, joka tapauksessa immuunijärjestelmä ei lähde reagoimaan monimutkaisen, runsaasti erilaisia antigeeneja sisältävän patogeenin kaikkiin antigeeneihin, vaan ”valikoi” niistä joitakin, ja tämä pätee niin luontaiseen infektioon kuin rokotteeseen.

Mutta paljonko rokotteet sisältävät erilaisia antigeeneja? Tässä artikkelissa on erinomainen koontitaulukko eri vuosikymmeninä käytössä olleiden rokotteiden immunogeenisten proteiinien / polysakkaridien määrästä. Viime vuosisadan alussa, kun käytössä oli vain yksi rokote (isorokko), oli rokotteiden ”antigeenikuorma” noin 200 (=vaccinia-viruksen sisältämä määrä erilaisia proteiineja, poxvirukset ovat ”melkein bakteereja”, niin isoja ja monimutkaisia ne ovat.). 1960-luvun 5 rokotetta sisälsivät kaikkiaan reilu 3200 antigeenia. Ehdottomasti suurimman ”kuorman” aiheuttaa kokosolu-hinkuyskä (3000 kpl); kokonaiset bakteerithan sisältävät jo aika ison määrän erilaisia rakenteita. 1980-luvulla määrä oli parisensataa antigeenia pienempi, sillä isorokko oli poistunut. MPR-rokote tuotti vain 24 uutta antigeenia, sen verran yksinkertaisia viruksia nämä ovat. 2000-luvun rokotteet (11 kpl, taulukosta puuttuu HepA, influenssa ja rota jenkkiohjelman nykyrokotteista) tuottavat yhteensä noin 120 erilaisen antigeenin ”kuorman”. Siis 11 eri rokotetta, mutta antigeenikuorma on PIENEMPI kuin vuosituhannen alun yksi rokote! Tämä johtuu tietenkin siitä että nykyään osataan valmistaa ns. komponenttirokotteita, eli monissa rokotteissa käytetään vain niitä antigeeneja, jotka tuottavat suojan kannalta riittävän vasteen. Kokosolu-hinkuyskän vaihtaminen soluttomaan versioon pienensi antigeeni”kuormaa” dramaattisesti, nykyinen rokote sisältää siis vain 2-5 antigeenia (Infanrix: pertussis-toksiini, filamenttihemagglutiniini, pertaktiini – sisältö ilmeisesti hieman vaihtelee rokotteittain). Tämä vaihto tosin on todennäköisesti ainakin jonkin verran vaikuttanut suojaa huonontavasti, mutta toisaalta ilmeisesti myös sivuvaikutus-riskit ovat pienentyneet (tyypillinen vaihtokauppa; teho – turvallisuus).

Mutta, jos tosiaan on niin että liian suuri määrä antigeeneja rokotteissa aiheuttasi mitäikinävoitkuvitellakaan niin ongelmien olisi pitänyt ilmetä pikemminkin 60-90 luvuilla, eikä nyt kun rokotteiden antigeenimäärä on pienin mitä öbaut ikinä (rokoteaikakaudella) on ollut.

No, se määrällisestä ylikuormituksesta.

Entäpä ”laadullinen ylikuormitus”? Tässä aspektissa ongelmalliseksi muodostunee toki se, mikä määritellään ”laadulliseksi ylikuormitukseksi”. Mutta mietin nyt esim. sitä, onko yhdistelmärokotteiden stimuloima vaste yksittäisiä komponentteja kohtaan erilainen / heikompi kuin mitä se on yksittäisissä rokotteissa? Tämä ehkä menee osin (vai kokonaan?) myös tuonne määrällisen ylikuormituksen puolelle; mutta eroaako yksittäisrokotteiden stimuloima vaste yhdistelmärokotteista? Ihan mahdollista kyllä on, että eri antigeenit häiritsevät toisilleen tuotettavaa vastetta (ns. ”interferenssi”). Silmäilen joitakin tutkimuksia (abstrakteja), mm. tätä, tätä, tätä, tätä, tätä, tätä, tätä, ja tätä ja vaikka miten montaa muuta tutkimusta ja menen päästäni pyörryksiin (käy vaikka katsomassa – vastaavia on ihan silmitön määrä). Pääosin saan käsityksen että yhdistemärokotteiden stimuloima vaste ei ole (juurikaan) huonompi kuin yksittäisrokotteiden vaste (ja joskus yhtäaikainen annostelu jopa nostaa rokotevastetta, kuten tässä), joskin yleisimmin vastetta arvioidaan ”vain” vasta-ainetiitterimittauksella (mikä ei toki aina olisi relevantein mittari ja kuvaa vain yhtä vasteen ”haaraa” mutta kuten muistamme – ennen vasta-aineiden syntyä on pitänyt tapahtua jo aika paljon). Tämä katsaus ”vitosrokotteesta” (DTP-Hib-HeB) on pyrkinyt katsomaan tutkimuksia systemaattisesti näiden rokotteiden osalta (siten että Hib-komponentti on se joka irrotetaan erilleen), ja joutuu toteamaan että kliinisiä ”end-pointteja” käyttävät tutkimukset puuttuvat, joten ei voi olla varma yhdistelmärokotteiden tuottavan yhtä hyvän suojan infektioita vastaan kuin yksittäisten rokotteiden (ja diskussiossa mainitaan että osan taudeista insidenssi on niin pieni ettei sitä voi (kehittyneissä maissa) ”end-pointtina” käyttääkään ). Lisäksi sekä Hib:n että HeB:n osalta yhdet tutkimukset (seitsemästä) olivat todenneet yhdistelmärokotteen tuottavan heikomman vasteen näille komponenteille verrattuna yksittäisiin komponentteihin, mutta muiden komponenttien osalta ei eroa havaittu (mainittakoot että en ymmärrä miksi abstraktissa väitetään HeB:n osalta näin sillä kyseisen analyysin kuvassa esitetyt luvut eivät ole tilastollisesti merkitseviä?!?).

Mutta on siis toki mahdollista että jonkun osakomponentin stimuloima vaste jää heikommaksi yksittäisrokotteisiin verrattuna. Miten suuri merkitys tällä on kliinisesti? Ja onko tämä ”ylikuormitusta”? Meneekö immuunijärjestelmä ihan sekaisin, jos se ei reagoikaan johonkin komponenttiin ”riittävästi” (=yhtä vahvasti kuin yksittäisrokotteeseen)? Mistä immuunijärjestelmä tietää että sen olisi pitänyt reagoida paremmin? Tuleeko sille itseruoskinta päälle tällaisesta ”epäonnistumisesta”, ja kostoksi se menee sekaisin?

Mutta jatketaan ”laadullista ylikuormistusta” ajatuksella, että liian monta rokoteantigeenia (nimenomaan rokote, luontaiset infektiothan ovat terveellisiä, kuten tiedämme) aiheuttaisi jotain muuta häikkää immuunijärjestelmälle, ja sitä kautta heikentäisi sen toimintaa – aiheuttaisi immunosuppression, mikä puolestaan ilmenisi lisääntyneenä infektioherkkyytenä rokotuksen jälkeen. Teoriassa tämä on mahdollista, erityisesti elävien (virus)rokotteiden kohdalla. Esim. tuhkarokkovirusinfektio aiheuttaa voimakkaan (mutta ohimenevän) immunosuppression, mikä altistaa sekundaarisille infektioille, ja lienee suurin syy korkeaan kuolleisuuteen erityisesti kehitysmaissa. Myös tuhkarokkorokotteella on havaittu samankaltaisia vaikutuksia, mikä ei ole yllättävää elävällä rokotteella (luontaisen infektion matkiminen). Ero luontaisen infektion aiheuttamaan immunosuppression voimakkuuteen on kuitenkin merkittävä. Mutta voisiko tällä silti olla kliinistä merkitystä? Löydän aiheesta muutaman epidemiologisen tutkimuksen. Esim. tässä ei havaittu MPR-rokotteen lisäävän sairaalahoitoa vaativien (tiettyjen) infektioiden riskiä. Saman ryhmän jatkotutkimus - sama tulos. Myös muiden rokotteiden osalta potentiaalisesti lisääntynyttä infektioriskiä rokotuksen jälkeen on tutkittu, mm. tässä, tässä, tässä, tässä, tässä sekä tässä isossa Tanskalaisessa tutkimuksessa, jossa havaittiin 1 ”negatiivinen” assosiaatio (=lisääntynyt riski) Hib-rokotteen ja (sairaalahoitoa vaatineen) ylähengitystie-infektion välillä, joka tosin on hyvin vaatimaton suuruudeltaan. Lisäksi havaittiin lukuisia (tekstissä mainitaan 15, RR-kuva on niin epäselvä ettei siitä ota tolkkua, grrr) ”positiivisia” assosiaatiota (=pienentynyt riski eli suojaava vaikutus) eri rokotteiden ja tarkasteltujen infektiotautien välillä. Kehitysmaissakin on aihetta tutkittu, ja saatu ristiriitaisia tuloksia tässä ja mm. tässä sekä tässä, yhteenvetoa mm. tästä WHO:n raportista.

Mutta ei vaikuta siltä että rokotteet aiheuttaisivat immunosuppressiota ja sitä kautta lisääntynyttä infektioalttiutta, vaikka tokikin suurin osa tutkimuksista on katsonut nimenomaan sairaalahoitoa vaativia infektioita, eikä niinkään kotihoitoisia flunssia sun muita (kuinka todennäköistä olisi että vain lievät kotihoitoiset infektiot lisääntyisivät, mutta sairaalahoitoa vaativat eivät – en tiedä).

Entäs ”muu häikkä” immuunijärjestelmälle, kuten autoimmuniteetti? Tätä käsittelin Lydallin kirjan luvun 21 postauksessa, joten skippaan sen nyt. Myös rokotteiden yhteys allergioihin yms. tuli vilkaistuksi alumiinipostauksessa joten en sitäkään nyt pengo sen enempää. Lisättäkööt kuitenkin tämä joka vetää yhteen aihetta astman osalta, joskin on jo 10 vuotta vanha (pitkä aika immunologiassa). Myös rokotteiden yhteyttä joihinkin ”immunologisiin syöpiin”, kuten lasten akuuttiin leukemiaan on katsottu ainakin tässä, tässä ja tässä. Kaikkea mahdollista ei toki ole tutkittu, eli aina voi valita mieleisensä (kroonisen) taudin ja väittää rokotteiden aiheuttavan sitä, valinnanvaraa on valtavasti.

Mutta mikä on loppupäätelmä? Voiko immuunijärjestelmä ”ylikuormittua” rokotteista? En edelleenkään ymmärrä, mitä tämä ylikuormittuminen tarkalleen ottaen tarkoittaa, mutta nähdäkseni rokotteiden sisältämä antigeenimäärä on immuunijärjestelmän kapasiteettiin (tai luontaiseen antigeenialtistukseen) verrattuna se kuuluisa hyttysenpieru Saharassa (jos sekään). Muuttuuko immuunijärjestelmä jotenkin pysyvästi rokotteen seurauksena? No toivottavasti – onhan rokotteen tarkoitus stimuloida mahdollisimman pitkäaikainen muisti ja hyvä suoja kyseistä pöpöä vastaan. Aiheuttaako tämä muutos joitain pitkäaikaisia immuunijärjestelmän ongelmia ”sivutuotteena”? Toistaiseksi ei vaikuta siltä. Mikä ei toki sulje pois rokottamisen potentiaalisia haittavaikutuksia (katsauksia esim. tässä ja tässä). Jostain syystä eräs Anonyymi on saanut käsityksen että en tiedä rokotteilla sellaisia olevan.

Mutta sepä oli siinä tällä kertaa. Katsotaan koska löydän taas aikaa perehtyä seuraavaan aiheeseen, siemenetkin pitäisi kylvää kesää varten.

Saisko olla alumiinia?

Päivitystauko venyi kolmeksi kuukaudeksi - ei ollut tarkoitus. No, jokainen lapsellinen tietää mitä tämä on, ja kun soppaan heitetään syksyn pimeys, ylitöitä, ressiä ja ylenmääräistä väsymystä, jää tällaiset harrastusprojektit väkisinkin sivurooliin.

Internetin ihmemaassa rokoteaiheita surffuuttaessa ei voine olla törmäämättä alumiiniin. Alumiinista, ja erityisesti sen vaaroista, kerrotaan yhtä sun toista, ja hiljattain törmäsin siihen myös tässä Tomljenovic & Shaw artikkelissa eräällä nimeltämainitsemattomalla forkalla linkitettynä. Juttu vaikutti kiinnostavalta, ja ajattelin lähteä hieman sen pohjalta katselemaan sitä, miten alumiini liittyykään rokotteisiin, ja mitä siitä ajattelisin. Pahoin pelkään tämän postauksen olevan kohtuullisen raskasta luettavaa, joten ottakaa kuppi kahvia kaveriksi ja pitäkää taukojumppia välillä.

Ensinnäkin pientä kertausta jo kauan sitten unholaan jääneiltä lukion kemian tunneilta. Netistä löytyy tällainen lyhytkurssi alumiiniin, mutta osan tiedoista lähteeksi on mainittu ”Nordic Aluminium Oyj” joten suhtaudutaan sivun tietoihin pienellä varauksella, sillä mikäpä yritys ei haluaisi kertoa tuotteistaan lähinnä positiivista. Alumiinin kerrotaan olevan kolmanneksi yleisin alkuaine, metalleista yleisin, ja maaperästä sitä on 8%. Wikipediassa mainitaan ihmisen saavan noin 7mg alumiinia vuorokaudessa ravinnosta, ja tästä määrästä kerrotaan imeytyvän noin 1/10, mutta alumiinia käsittelevistä artikkeleista saan kyllä tähän imeytyvään osuuteen ihan eri tietoa, mm. tässä jutussa todetaan ”oral Al intake of 5000 μg/day from diet that is 0.25% bioavailable delivering 12.5 μg to systemic circulation” eli alumiinin ”bioavailability” suun kautta (=imeytyminen suolistosta) olisi Wikipedian tietoa selvästi pienempi (aktiivisemmat korjatkoot), vaihdellen hieman alumiiniyhdisteestä riippuen, mutta ollen alle prosentin luokkaa. Vastasyntyneen saama annos suun kautta on luullakseni aikuista pienempi koska vastasyntyneet saavat vain joko äidinmaitoa tai korviketta. Tässä mainitaan äidinmaidon alumiinipitoisuudeksi 0,04 mg/ l ja korvikkeen 0,225 mg / litra (ja siis vain alle prosentti tästä imeytyy verenkiertoon). Törmäsin myös alumiinin kemialliseen “substance summaryyn” mutta siinä ei ole paljoa asiaa liittyen rokotteisiin. Myös HSDB (Hazardous Substances Data Bank) sisältää alumiini-tietoutta ja alumiiniyhdisteille (kuten alumiinihydroksidi) on omia sivuja, joita selailemalla löytää alumiiniin liittyviä toksisuus-tutkimuksia.

Miten alumiini sitten liittyy rokotteisiin? Useissa rokotteissa käytetään immunivasteen tehostamiseen nk. adjuvantteja, ja alumiiniyhdisteet ovat ehdottomasti yleisimpiä adjuvantteja. Alumiini on adjuvanteissa yleensä aina joko hydroksidina (Al(OH)₃) tai fosfaattina (AlPO₄), joskin rokotekirjan mukaan nämä ovat oikeasti alumiini oksihydroksidi (AlOOH) ja alumiinihydroksifosfaatti. Alumiiniadjuvantteja on käytetty rokotteissa vuodesta 1926, eli kohtuullisen pitkään. Kaikki rokotteet eivät tarvitse adjuvantteja, esim. elävät heikennetyt rokotteet eivät (yleensä) sisällä mitään adjuvanttia.

Keräsin tähän Suomen ohjelman rokotteiden alumiiniadjuvantit pitoisuuksineen (jos joku bongaa virheitä, ilmoittakaa pliide):

• 3, 5 ja 12 kk iässä annettava pneumokokkirokote; kaikissa Suomen markkinoilla olevissa on alumiinifosfaatti-adjuvantti (Prevenar: 0,5mg, Prevenar 13: 0,125 mg, sekä Synflorix 0,5 mg)
• 3 , 5 ja 12 kk iässä annettava vitosrokote; Infanrix-Polio + Hib sisältää alumiinihydroksidia 0,5mg
• 4 vuoden iässä annettava nelosrokote Infanrix-polio sisältää alumiinihydroksidia 0,5mg.
• 14-15 vuoden iässä annettava kolmoisrokote Boostrix sisältää 0,3 mg alumiinihydroksidia ja 0,2 mg alumiinifosfaattia.
• Rota, influenssa tai MPR eivät sisällä adjuvantteja.

Tässä artikkelissa mainitaan että Euroopassa suurin sallittu alumiinipitoisuus / rokoteannos on 1,2 mg, USAssa se on 0,85-1,25 mg (riippuen määritysmenetelmästä, ja turvallisuus & teho –datasta).

Rokotteissa oleva alumiini eroaa suun kautta saadusta alumiinista luonnollisesti imeytymiskinetiikaltaan, eli lihakseen pistettävä alumiini imeytyy varmasti huomattavasti täydellisemmin (lähes 100%:sti?) kuin suun kautta saatu alumiini.

Mutta palataan varsinaiseen artikkeliin. Johdannossa mainitaan ”a growing number of studies have linked the use of aluminum adjuvants to serious autoimmune outcomes in humans.” eli kasvava määrä tutkimuksia on liittänyt alumiiniadjuvanttien käytön vakaviin autoimmuunitauteihin ihmisillä. Ai on vai? Tarkistellaanpa viitteitä. 

Ensimmäinen on tämä. Juttu ei ole varsinaisesti tutkimus, vaan katsaus jossa tarkastellaan kolmen ”syndrooman” potentiaalisia samankaltaisuuksia ja yhteyttä ulkoiseen stimulukseen, kuten rokottamiseen (ja erityisesti adjuvanttiin – tyypillisimmin alumiiniin). Yksi näistä on MMF (makrofaginen myofaskiitti); erittäin harvinainen oireyhtymä, johon liittyy lihasoireita. WHO:n sivuilla on oireyhtymästä Q&A ja syndrooma vaikuttaa toistaiseksi olevan vielä hieman "kiistanalainen", tässä uudempaa dataa jonka mukaan tilaan saattaa liittyä geneettinen alttius. Toinen syndroma on GWS eli ”Gulf war syndrome” , joka jutun mukaan liittyi sotilaiden saamaan tiheällä aikataululla annettuun pernaruttorokote-sarjaan. Rokotteessa oli adjuvanttina skvaleenia ja alumiinia, ja sairaistuneista sotilaista lähes 100% :lla havaittiin skvaleeni-vasta-aineita, kun taas terveiltä rokotetuilta niitä ei löytynyt lainkaan, viitteeksi on annettu tämä. Hmph, haistan kirsikanpoiminnan, sillä muistelen kaivelleeni tätä joskus enemmänkin. Aiheesta on uudempaakin dataa; mm. tämä ja katsaus. Lisäksi vaikuttaa epäselvältä, oliko rokotteissa skvaleenia adjuvanttina; tämän mukaan ei juurikaan ollut.  Miksi tätä ei mainita jutussa, vaan annetaan ymmärtää että asia on selvä kuin pläkki? Ja sitä paitsi eikö kyse pitänyt olla alumiinista, eikä skvaleenista? Kolmas syndroma on ”silikonoosi”, joka liittyy silikoni-implantteihin, ja jonka ruotimisen jätän väliin. Näitä kolmea syndromaa verrataan myös ns. ”post-vaccine” tapahtumiin, joita on julkaistu mm. tapausselostuksina, ja joiden yhteyttä rokotteeseen on hyvin vaikea selvittää. Todennettuja yhteyksiä mainitaan olevan vuoden 1976 influenssa-rokotteen ja Guillain-Barré syndroman yhteys, suun kautta annettavan polio-rokotteen ja transverse myelitis yhteys, DTP ja MPR - rokotteiden ja artriitin yhteys sekä MPR:n ja autoimmuuni trombosytopenian yhteys. Mainituista rokotteista vain DTP sisältää alumiini-adjuvantin (vuoden 1976 influenssarokotteesta en ole varma). Kirjoittajat ehdottavat uutta ”syndroomaa” nimeltä ASIA, jonka kriteereihin kuuluu altistus ulkoiselle tekijälle (infektio, rokote, silikoni, jokin ”adjuvantti”) ja (mielestäni) hyvin epämääräinen oirekuva (”kipuja, kroonista väsymystä, muistihäiriöitä, neurologisia ongelmia…”). ”Disclosure” kohdassa mainitaan ensimmäisen kirjoittajan toimineen todistajana rokoteoikeudenkäynneissä.

Seuraava viite on myös katsaus joka käsittelee rokotteissa käytettyjä adjuvantteja, niiden tunnettuja toimintamekanismeja sekä potentiaalista kykyä laukaista autoimmuunitauteja. Jutussa on osittain samat kirjoittajat kun edellisessä jutussa, ja siinä toistuu myös sama epämääräisyys GWS:n osalta. Juttu käsittelee kaikkia adjuvantteja, sisältäen eläinkoehavainnot, eikä siis keskity pelkästään alumiiniadjuvantteihin ja ihmishavaintoihin. Seuraava viite on julkaistu villejä hypoteeseja esittävässä ”medical hypotheses” lehdessä (josta lisää mm. tässä). Jutussa spekuloidaan MMF:n ja CFS (chronic fatique syndrome) yhteyttä toisiinsa ja alumiini-adjuvantteihin. Ei siis edelleenkään tutkimus. Ja neljäs viite on ranskaksi julkaistu juttu jossa käsitellään jo aiemmin mainittua MMF-syndromaa.

Tässä näyttää jäävän nyt käteen tasan MMF joka on liitetty nimenomaan alumiini-adjuvantteihin. Jään ihmettelemään väitettä ”growing number of studies” ? Hardly.

Tomljenovic & Shaw jutussa käydään laajasti läpi alumiinin todettua toksisuutta eläimille ja ihmisille, perustuen lähinnä suun kautta saatavaan pitkäaikaiseen altistukseen. Jätän tämän datan tarkastelun väliin, sillä olen ihan varma että pitkäaikainen altistus riittävän suurelle määrälle alumiinia aiheuttaa ongelmia (toksikologian oppitunti numero 1: annos tekee myrkyn). Taulukkoon 1 on kerätty erityisesti neurotoksisuuteen liittyviä tutkimuksia, ja sitä silmäillessä joutuu rypistelemään otsaansa. Maininnat sarakkeessa ”dose & duration” ( > 10 days, chronic, 2-5 years, 15 years) pistävät miettimään mitä tekemistä tällaisilla annoksilla on rokotteiden kanssa? Huomaan myös että osa taulukon viitteistä on yksittäisiä tapausselostuksia, siis heikoimman kategorian dataa (jos siis pohditaan kausaaliyhteyttä).  

Vilkaisin rokotteiden kannalta relevantit viitteet 43 ja 44; näissä pyritään liittämään alumiiniadjuvantit nimenomaan Gulf War syndromaan, ja hiirikokeissa todettiin adjuvanttia saaneiden ryhmällä heikommat tulokset motorisissa ja ”käyttäytymis” –testeissä sekä mikroskooppisia muutoksia hermokudoksessa. Vaikea arvioida relevanssia lasten rokotteiden kannalta, enkä oikein onnistu löytämään muita juttuja aiheesta. Replikaatiota kaipaavia löydöksiä joka tapauksessa, veikkaisin.

Jutussa käsitellään myös alumiinille asetettuja raja-arvoja, ja todetaan että keskosilla on havaittu negatiivisia vaikutuksia neurologiseen kehitykseen annoksilla 20 μg/kg yli 10 päivää, ja tämän johdosta FDA on asettanut keskosille ja munuaisten vajaatoiminnasta kärsiville potilaille parenteraaliselle annostelulle raja-arvon 4-5 μg/kg/päivä, joskin ”kudoksiin kertyminen” voi tapahtua jo pienemmilläkin annostuksilla. Viitteeksi on annettu tämä, jossa tämä raja mainitaan TPN (total parenteral nutrition) valmisteisiin vaadittavassa varoituksessa. Terveiden vastasyntyneiden turvarajaa ei kuulemma tiedetä. Tätä raja-arvoa on käytetty arvioitaessa rokotteista saatuja alumiiniannoksia, ja tämän perusteella todetaan ”newborns, infants and children up  to 6 months of age in the U.S. and other developed countries receive 14.7 to 49 times more than the FDA safety limits for aluminum from parenteral sources from vaccines through mandatory immunization programs (Table 2)” eli alle 6 kk ikäiset lapset saavat Jenkkilässä ja muissa kehittyneissä maissa 14,7 – 49 kertaa tämän FDA:n turvarajan ylittävät määrät alumiinia rokotteissa. *Haukkoo henkeään*!

Katsotaanpa hieman tätä taulukkoa 2, jossa on laskettu kullakin rokotesessiolla saatua alumiiniannosta neljässä eri maassa. Mukavuusotannalla valitsen ensimmäisen, eli Englannin, jonka rokoteohjelman löydän (artikkelin viitteiden kautta) täältä ja luku 11 esittelee varsinaisen ohjelman. Häh? Mikä tämä vastasyntyneenä ja 1kk iässä saatu alumiiniannos oikein on, kun ohjelman mukaan ensimmäinen rokote annetaan 2kk iässä? Arvaan, että syntymärokote on hepatiitti B, jonka tiedän olevan rutiiniohjelmassa jenkkilässä – mutta Englannissa se ei ole rutiinirokote, vaan se annetaan ainoastaan ”tarvittaessa” (arvaan että HepB positiivisten äitien vauvoille?). Kirjoittajat mainitsevat ottaneensa rokotteiden alumiinisisällöt tästä ja HepB rokotteen sisältämä alumiinimäärä on tämän lähteen mukaan 0,225 mg/annos.

Taulukon 2 teksteissä ei missään sanota mitä painoa laskelmissa on käytetty (paha puute!), joten lasken sen nyt tästä tiedosta taaksepäin: 225 μg / 73,5 μg/kg = 3,4 kg. En onnistu selvittämään mikä kumma tuo 1kk iässä annettava rokote on, joten otetaan 2 kk iässä annetut rokotteet:  DTaP/IPV/Hib – tämän rokotteen alumiinisisältö ei selviäkään mainitusta lähteestä, enkä käsitä mistä se on revitty. Jos käytetään rokotetta nimeltä Infanrix (päättelin täältä), on siinä 500μg alumiinia (Suomessa siis tämä sama rokote käytössä). 2kk iässä annettava pneumokokkirokote (PCV) sisältää ym. lähteen mukaan 125 μg, eli yhteensä saamme siis 625 μg, jolloin saan (625/245) laskennassa käytetyksi painoksi 2,5 kiloa. Mitä hittoa, pieneneekö lapset näiden kirjoittajien mielestä??? Jos lasken noin 5 kg:n mukaan (omat lapset sitä kaliiberia 2kk iässä), saan alumiinimääräksi 125 μg/kg.

Katsotaan jenkkilän ohjelmaa, jossa kahden kk kohdalla on DTaP/IPV/HepB = 850 μg, Hib = 225 μg, PCV = 125 μg ja rotavirus nolla.  Tulee 1200 / 245 = 4,9 kg, eli hieman järkevämpi 2 kk ikäisen lapsen paino.  Mutta laskelma saa kyllä itseni repimään hiuksia, sillä IPV näyttää mainittujen lähteiden mukaan olevan tarjolla vain HepB:n sisältämässä rokotteessa jota taas ei vaadita jokaisella rokotekerralla, joten lopulta painelen CDC:n sivuille josta selviää että mainitussa lähteessä ei ole kaikkia nykyisiä rokotteita ja nähdäkseni siitä on siis about mahdotonta laskea nykyohjelman mukaiset alumiinimäärät.  Jos katsotaan 4 kk iässä annettavat rokotteet: Pentacel (DTaP-IPV-Hib) = 330 μg ja PCV = 125 μg = yhteensä 455 μg ja tämä jaetaan taulukon luvulla 171,1 saadaan 4 kk ikäisen lapsen painoksi 2,7 kg!!! Jos nelikuinen painaa tämän verran, on jotain toooooodella pahasti pielessä, enkä usko että se on rokotteista saadun alumiinin ansiota.

Summa summarum – taulukon luvut näyttävät olevan mielenkiintoisella matematiikalla aikaan saatuja, ja sitä voi vain arvailla kun kirjoittajat eivät ole selkeästi esittäneet käyttämiään lukuja.

Entäs sitten mainittu raja-arvo? Voidaanko kerta-annoksena lihakseen annettua määrää mitenkään verrata suoraan suoneen useiden päivien ajan annettuun annokseen, kuten kirjoittajat tekevät? He ilmeisesti olettavat että lihaksen sisäisen annostelun jälkeen kaikki alumiini imeytyy saman tien verenkiertoon? Mielenkiintoinen oletus.

Katsotaanpa hieman muita lähteitä.

Aivan uunituore katsaus aiheeseen Vaccine-lehdessä löytyy täältä (valitettavasti ilmeisesti maksullinen, ja juttu on vielä ”uncorrected proof” -vaiheessa).  Juttu on päivitys tästä jutusta, ja siinä on tarkasteltu lasten saamaa alumiinia sekä ravinnon kautta että rokotteiden mukana, ja verrattu tätä määrää ATSDR:n (agency for toxic substances & disease registry) asettamaan MRL (minimal risk level) raja-arvoon 1mg / kg / päivä, jonka löytää alumiinin toksikologisesta profiilista (kohdasta appendices; jostain syystä nuo PDF-linkit näyttävät mäkin Safari –selaimella kääntävän tekstin siansaksa-koodiksi mutta sivun ”refressaaminen” voi auttaa). Jutussa mallinnetaan ravinnon kautta saadun alumiinin, ja rokotteiden alumiiniadjuvanttien imeytymistä, jakautumiskinetiikkaa ja eliminaatiota (perustuen siihen mitä aiheista tiedetään), ja verrataan näitä teoreettiseen maksimiarvoon 1mg/kg/päivä (ravinnon kautta saatuna). Rokotteiden alumiinimääriksi on laskettu: 0kk 0,25mg, 30pv 0mg, 60pv 1,2mg, 120pv 1,2mg, 180pv 0,975mg ja 365pv 0,6mg, ja nämä on laskettu ”worst case scenario” tyyliin eli maksimimäärät; erilaiset rokotevalinnat voivat pienentää annoksia (mainittakoot että näillä luvuilla laskiessani saan suunnilleen järkevät painot T&S-artikkelin taulukon 2 laskelmille lukuun ottamatta 6kk ikää) . Lueskelen myös tätä juttua, jossa tarkastellaan sitä, mitä alumiiniadjuvanteille tapahtuu lihaksen sisäisen injektion jälkeen. Jutun johdannossa mainitaan ”Although aluminum adjuvants have been used in vaccines for many years, their disposition following intramuscular administration could not be studied because the low dose (less than 0.85 mg aluminum) did not cause detectable changes in the normal plasma concentration (5 μg aluminum/l) [3].” eli vaikka alumiiniadjuvantteja on käytetty vuosia, niiden jakautumista lihaksen sisäisen annostelun jälkeen ei ole voitu tutkia, koska alhainen annos (alle 0,85 mg) ei aiheuta havaittavaa muutosta alumiinin normaalissa plasmapitoisuudessa (5 μg alumiinia/l), viite on tämä kirja, jota en pääse lukemaan eli en voi tarkistaa lähdettä.

Lihakseen piikittämisen jälkeen alumiiniadjuvantit joutuvat luonnollisesti kosketuksiin kudosnesteen kanssa, ja tämä sisältää paljon alfa-hydroksikarboksyylihappoja (mm. sitruunahappo, maitohappo), joka kykenevät kelatoimaan alumiinia, ja siten muuttavat sen liukoiseksi. Tätä ilmiötä on tarkasteltu in vitro tässä jutussa. Alumiiniadjuvanttien imeytymistä lihaksesta on puolestaan tarkasteltu tässä kanikokeessa, jossa radioaktiivisesti leimatun Al(26):n avulla on voitu seurata mm. sitä, miten paljon alumiinin pitoisuus veressä (tarkemmin plasmassa) nousee i.m. injektion jälkeen. Suoraan verenkiertoon annostelun jälkeen alumiinipitoisuus plasmassa nousi noin 600 ng/l, mutta i.m. annostelu nosti pitoisuutta vain 2 ng/ml (kanin normaalipitoisuus 30 ng/ml). Näin pientä nousua ei olisi havaittu ilman Al26 –leimausta. Jutussa arvioitiin että vastaava nousu aikuisella ihmisellä olisi noin 0,04 ng/ml, kun otetaan huomioon verivolyymin kasvu (ja oletetaan samanlaista imeytymiskinetiikkaa), plasman normaalipitoisuus aikuisella ihmisellä on siis 5 ng/ml (jännittävää että kanilla se on noin paljon suurempi – altistummeko suunnilleen samalle määrälle, mutta se vain jakautuu pienempään tilavuuteen kanissa?). Vauvalla nousu olisi luonnollisesti enemmän (pienemmän verimäärän vuoksi); tässä kohtuullisen mittavassa alumiinin terveysriskejä käsittelevässä dokumentissa (jota en tod. lukenut kuin sieltä täältä silmäillen) mainitaan sivulla 202 tutkimus jossa vauvojen plasman normaaliksi alumiinipitoisuudeksi on määritetty 4.13 ± 0.66 μg/l eli ei kovin paljon aikuisesta poikkeava pitoisuus (joskin samaisessa dokumentissa todetaan toisaalla että aikuisen normaali plasmapitoisuus olisi 1-2 μg/l, eli pientä vaihtelevuutta näyttää tässäkin tiedossa olevan). Tähän nähden 2 ng:n nousu ei tunnu kovin isolta (jos vaikka oletamme että nousu on yhtä suuri kuin kaneilla). Kanikokeessa arvioitiin, että 28 vuorokauden aikana i.m. annostelun jälkeen noin 17% AH-adjuvantista, ja noin 51% AP-adjuvantista oli imeytynyt. Kaneilta katsottiin myös kudosjakautuvuutta kokeen päätyttyä; kudospitoisuuden nousu adjuvanttien johdosta (päätellen Al(26):n määrästä) meni järjestyksessä munuaiset > perna > maksa > sydän, > imusolmukkeet > aivot, joista viimeisessä lisääntynyt pitoisuus oli 0,1 pikogramma / gramma aivoa (wet). Vaikea arvioida oliko tämä paljon vai vähän, koska aivojen taustapitoisuutta ei kerrota (mur!). Tuossa terveysriski-dokumentissa mainitaan (sivulla 4): “Following i.v. injection, ~ 0.001 to 0.01% of the aluminium dose enters each gram of brain and ~ 100-fold more each gram of bone.” eli aivoihin menevä määrä on suoraan suoneen annostelunkin jälkeen hyvin pieni osuus injisoidusta kokonaismäärästä.

Tomljenovic & Shaw jutun ”salamannopea imeytyminen” –oletus vaikuttaa siis olevan päin mäntyä. Mikä on sinänsä erikoista, sillä hekin viittaavat kyseiseen kanikokeeseen. He vaan referoivat sitä – sanoisinko - luovasti, todeten että veren alumiinipitoisuus nousi injektion jälkeen pysyen ylhäällä koko kokeen ajan, ja että kudosten, kuten aivojen, alumiinipitoisuus nousi. Jep jep, veren pitoisuus nousi siis arvosta 30 ng/ml arvoon 32 ng/ml ja aivoissa pitoisuus nousi sen 0,1 pg/g, näitä määriähän ei toki mainita, jottei lukija vaan vahingossa huomaisi että nousut ovat käytännössä merkityksettömiä ja ne voitiin havaita vain Al(26)-leimauksen vuoksi.

Vaccine-lehden jutussa käsitellään imeytymiskinetiikan lisäksi eliminaatiokinetiikkaa (tai retentiota eli elimistöön kertymistä), ja esitellään ”kolmen osaston malli” jossa keho jakautuu alumiinin suhteen osastoihin ”veri ja munuaiset”, ”luusto” sekä ”muut pehmytkudokset”. Näiden osastojen suhteen alumiinin puoliintumisaika on erilainen, luustossa se on pisin (1727 päivää), verenkierrossa ja munuaisissa lyhin (1,4 päivää). Mallin kaavat perustuvat tässä artikkelissa esiteltyyn dataan, ja kaavaa muokattiin ottamaan huomioon vauvojen munuaisten hitaampi filtraatio nopeus. Leimatulla alumiinilla tehtyjen ihmis-kokeiden perusteella suoraan suoneen injisoitu alumiini eliminoituu aluksi hyvin nopeasti (5 päivän jälkeen 16-37% alkuperäisestä aktiivisuudesta jäljellä), mutta pieni määrä jää pitkäksi aikaa varastoituneena (3000 päivän jälkeen 2% aktiivisuudesta jäljellä), enimmäkseen luustoon, mutta jossain määrin myös muualle, kuten aivoihin. Lopputuloksena on kehon alumiinipitoisuuden nousu hiljalleen sitä mukaa kun ikää kertyy, ja ihmisen sisältämä kokonaismäärä on ”joskus vanhana” arviolta 50-100 mg. Mallin kaavojen avulla (jotka – käsi sydämellä – menevät itseltäni korkealta ja kovaa yli) on muodostettu kuvia, joissa kehon alumiinikuormituksen muutosta kuvataan vauvan 400 ensipäivän aikana, eri alumiinilähteiden mukaan. Vauvan lähtöalumiinitason on arvioitu (eri tutkimusten perusteella) olevan noin 0,4mg (siis koko kehon sisältämä alumiini). Tästä tasosta rintaruokinta / korvikeruokinta nostaa alumiinipitoisuutta käytännössä hyvin vähän (imeytyminen niin vähäistä), puolen vuoden iässä aloitettu lisäruokinta nostaa alumiinimäärää hieman nopeammin, mutta edelleen lähes merkityksettömän määrän (arvioisin kuvasta että noin tasolle 0,7mg). Rokotteet nostavat kokonaistasoa enemmän, ja jokaisen rokotteen kohdalla on pieni ”hyppäys”, alumiinifosfaatin kanssa isompi, koska se imeytyy nopeammin. Kokonaistaso on korkeimmillaan 1,3mg:n kohdalla (alumiinifosfaatti), tai suunnilleen 1 mg (alumiinihydroksidi) kohdalla. Kuvissa on mukana myös minimal risk level-raja-arvoon (1mg/kg/pv) perustuvat MRL5 (vauvojen painon mukainen pienin 5 persentiiliä) ja MRL50 (50 persentiiliä) – viivat, jotka kuvaavat vauvan kehon alumiinikuormitusta teoreettisessa tilanteessa, jossa vauva altistuisi jatkuvasti tälle turvalliseksi katsotulle päiväannokselle (suun kautta – eli imeytyvä osuus alle 1%). Nämä viivat nousevat 400 päivän aikana tasolle 5,5-6,5mg, eli merkittävästi korkeammalle kuin ruuasta tai rokotteista saatu kuormitus. Turvamarginaali on siis melkoisen suuri.

Mutta eliminaatio / retentio -kinetiikkakin on käytännössä sivuutettu Tomljenovic & Shaw –jutussa. Kirjoittajat pohtivat, että rokote-alumiini varmaankin eliminoituu todella hitaasti, sillä useimmat antigeeni – alumiini kompleksit ovat kooltaan liian isoja (24-83 kDa) jotta ne erittyisivät kunnolla glomerulusten kautta. Voi jeskamandeera, kuvittelevatko nämä kaverit ihan oikeasti että se antigeeni pysyy alumiinissa kiinni for ever??? Kuten jo aiemmin mainittiin, alumiini+antigeeni joutuvat lihaksen sisälle injisoimisen jälkeen kontaktiin kudosnesteiden kanssa, joiden sisältämien proteiinien on todettu syrjäyttävän antigeenia alumiinista hyvin nopeasti, ja kudosnesteiden alfahydroksikarboksihapot siis kelatoivat alumiinia, tehden sen liukoiseksi. Itse asiassa artikkelin kohta ”Indeed, effective excretion would in fact obviate the basic reason that adjuvants are used at all.” (eli tehokas erittyminen  itse asiassa ”tekisi tyhjäksi” adjuvanttien käyttösyyn) pistää epäilemään että näillä kavereilla ei ole harmainta haisua siitä miksi adjuvantteja käytetään. Pitkäaikainen muhiminen ympäri elimistöä ei todellakaan ole vaatimus adjuvantin toiminnalle (eikä edes eduksi toiminnalle), vaan injektiopaikalla pitäytyminen on "se juttu". Joskin ns. ”depo” vaikutus tuskin selittää alumiiniadjuvanttien toimintaa kokonaan, rokotekirjassa vedetään yhteen toiminnan perustuvan todennäköisesti myös tulehduksen välittämiseen, antigeenia esittelevien solujen stimulointiin, ja antigeenin ”syömisen” tehostamiseen.

T&S-jutun loppupuolella oleva pohdinta alumiiniadjuvanttien vaikutuksista immuniteetin Th2 / Th1 ”haaroihin” saa aikaan hämmennystä aivoissani (mikä tosin ei ole kovin vaikeaa). Erityisesti kohta ”Vaccinations targeted at stimulating antibody production by the humoral immune system (Th2) located in the bone marrow, bypass the cellular immune system (Th1) on mucosal surfaces (respiratory and gastrointestinal tract), leaving the latter unchallenged during the critical period of development.” eli rokotteet stimuloivat luuytimessä sijaitsevaa humoraalista immuunijärjestelmää (Th2), ja ohittavat limakalvoilla (hengitystiet, ruuansulatuskanava) sijaitsevan soluvälitteisen immuniteetin (Th1), jättäen sen ilman kriittisessä kehitysvaiheessa tarpeellista stimulointia, on sanoisinko jotta "hieman" erikoinen toteamus. Lukaisin tästä kirjasta luvun ”limakalvojen immuunijärjestelmä”, koska ajattelin jo unohtaneeni jotain oleellista. Limakalvojen puolustuksessa on hyvinkin tärkeänä osana mukana myös vasta-ainevälitteinen haara (Th2), ja eritteiden vasta-aineet, erityisesti limakalvojen ”oma” vasta-aine eli dimeerinen IgA, ovat erinomaisen tärkeitä limakalvopuolustuksessa. Th1-”haara” ei myöskään totisesti sijaitse ainoastaan limakalvoilla, vaan on oleellinen osa koko kehon puolustusta. Mietin, missäköhän jutun kirjoittajien mielestä Th17 –haara sijaitsee…

On toki totta, että alumiiniadjuvantit stimuloivat enimmäkseen Th2-”haaraa”, mutta tämä puolustushaara on hyvin oleellinen myös monen limakalvojen kautta tuleva patogeenin stimuloimassa vasteessa, eli on ihan puppua väittää että limakalvojen ”ohittaminen” automaattisesti vääristäisi vasteen suunnan totaalisesti. Sekin on totta, että systeemisesti injektiona annostellut rokotteet eivät välttämättä tuota kovin hyvää limakalvovastetta, eli limakalvorokotteet voisivat antaa ”relevantimman” vasteen infektiotorjunnan kannalta, mutta edelleen – moni limakalvojen kautta tuleva patogeeni stimuloi myös systeemisen vasteen paikallisen limakalvovasteen lisäksi. Onhan se patogeeni jo ohittanut paikallisen limakalvopuolustuksen päästyään tunkeutumaan elimistöön sisään, eli ensilinja on pettänyt, jolloin systeeminen puolustus astuu remmiin.

Lause “Ironically, Th1 immunity is inherently far more efficient in clearing viral pathogens than Th2 immunity” eli Th1-vaste on huomattavasti tehokkaampi siivoamaan virus-patogeenit kuin Th2-vaste, tuo mieleeni Lydallin kirjassa esiintyneet valheet vasta-aineiden merkityksettömyydestä, aihe jota käsittelin tässä luvussa. En jaksa toistaa, totean vain lyhyesti että jo päällä olevasta virusinfektiosta eroon pääseminen versus viruksella infektoitumisen esto ovat tilanteena erilaisia, eikä niitä voi suoraan verrata toisiinsa. Vaikka viruksen siivoamisessa olisikin kaikkein tärkeintä hyvin toimiva soluvälitteinen immuniteetti (Th1), niin infektion estossa voi merkityksellisintä olla vaikkapa neutraloivat vasta-aineet (Th2). Veikkaan myös että useimmissa tapauksissa molemmat haarat (plus kaikki muutkin mainitsemattomat, ja tulevaisuudessa löydettävät uudet numerot) toimivat yhteisymmärryksessä, vaikka jompikumpi olisikin ”johtava”.

T&S artikkelissa esitetty ajatus, että alumiiniadjuvantit jättäisivät lapsella kroonisen Th2-stimulaation päälle, mikä johtaisi erilaisiin sairauksiin, esim. allergiaan ja astmaan, on mielenkiintoinen. Tilannetta verrataan krooniseen stressiin, jonka on havaittu nostavan Th2-vasteita, ja dumppaavan Th1-puolta, aiheesta viitteeksi on annettu tämä (uudempi juttu samalta kirjoittajalta ilmeisesti samasta aiheesta on tässä) . Olen nyt liian ressaantunut perehtyäkseni mielenkiintoiselta vaikuttavaan stressi-vasteeseen, mutta yritin pikaisesti etsiä jotain tästä alumiiniadjuvanttien spekuloidusta vaikutuksesta (siis kroonisesta Th2-stimulaatiosta). Haaviin ei tartu oikein mitään primaaritutkimukseksi kelpaavaa (paitsi ehkä tämä IgE-vastetta rokotuksen jälkeen katsonut juttu, ja vastaavat), mutta rokotteiden ja "atooppisten & allergisten sairauksien" yhteyttä on kyllä katsottu epidemiologisesti, ja tulokset ovat olleet hyvinkin ristiriitaisia. Tässä uudehkossa jutussa Sabinin poliorkote oli astmalta suojaava, kun taas DT (rokote ilman hinkuyskää – suositeltiin lapsille jotka olivat saaneet DTP:stä reaktion) lisäsi riskiä. Viitelistaa selaamalla löydän tämän, tämän, tämän, tämän, tämän, tämän ja tämän. Viitelistan ulkopuolelta kävelee vastaan tämä, tämä, tämä, tämä ja tämä. Lisää löytyy varmasti. Kudos sille joka tekee noista kattavan yhteenvedon; tässä olisi tarjolla yksi valmis. Jännittävää että T&S eivät ole lainkaan referoineet näitä juttuja, vaan spekuloivat asiaa ainoastaan teoria tasolla. Ehkä onkin kivempaa,  jos ei tarvitse ottaa reaalimaailmaan huomioon, vaan voi vain miettiä mitä haluaa.

Kaiken kukkuraksi törmään tässä jutussa lauseeseen ”aluminium adjuvants have been used to hyposensitize allergic patients for many years with good results” eli alumiiniadjuvantteja on käytetty allergisten potilaiden siedätyshoidossa hyvin tuloksin, ja asiaa kaivelemalla tulee vastaan mm. tämä juttu jossa immunoterapian adjuvantti on ollut alumiinipohjainen (Alutard SQ). Ei oikein sovi nyt tähän ”kroonisen Th2 –stimulaation” teoriaan, eli ilmankos tämäKIN on jäänyt T&S:ltä mainitsematta.

Artikkelin lopussa käsitellään vielä ns. kutosrokotteeseen yhdistettyjä kätkytkuolema-tapauksia jokunen vuosi sitten, ja viitataan tähän juttuun, ja T&S: mukaan ”According to Zinka et al. [98], there was a 13-fold increase in infant death following introduction of hexavalent vaccines into immunization practice.” eli Zinkan mukaan kutosrokotteen käyttöön oton jälkeen vauvakuolleisuus nousi 13 –kertaisesti. No jösses! Vaan kas kun katsoo viitettä, joka on ”letter to the editor”, mainitaan siinä että Münchenin oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksella tutkittujen SIDS-vauvojen joukossa oli ennen kutosrokotteen käyttöönottoa vain 1 tapaus 198:sta joka kuoli pian rokotteen (DTP) jälkeen, kun rokotteen käyttöönoton jälkeen on esiintynyt 5 tällaista tapausta 74:sta (=13 kertainen nousu). Tästä ei voi päätellä vielä oikeastaan MITÄÄN todellisesta SIDS-ilmaantuvuudesta, ja jutussa viitataankin laajempaan selvitykseen  aiheesta (jossa todettiin potentiaalisen signaalin olemassa olo yhden rokotteen kohdalla, toisella ikävuodella). Tästä saakin aika erilaisen kuvan todellisesta SIDS-ilmaantuvuudesta ja sen mahdollisesta noususta! Herää kysymys, haluavatko T&S valehdella tarkoituksella, vai onko heidän ymmärryksensä epidemiologiasta todella näin huono. 

T&S vaikuttavat olevan vakuuttuneita myös siitä että alumiini-altistus on syy Alzheimerin tautiin. En millään jaksa perehtyä tähän sen enempää, mutta tuosta massiivisen terveys-riski-manuskan silmäilemisestä jäin siihen käsitykseen että asia ei todellakaan ole pihvi (jolla on parempaa tietoa saa korjata). Rokotteiden ja Alzheimerin yhteydestä sen sijaan tuli tällainen juttu vastaan.

No niin, punainen lanka taisi kadota jo aikaa sitten, joten eiköhän ole aika pysähtyä. Mitäpä tästä nyt päättelisin. Alumiinia tulvii sieltä sun täältä. Ruuansulatuskanavasta se imeytyy todella heikosti. Rokotteista se imeytyy täydellisemmin, mutta hitaahkosti. Suurin osa verenkiertoon päätyvästä alumiinista eliminoituu nopeasti, joissakin päivissä, mutta pieni osa jää hyvin pitkäksi aikaa ympäri elimistöä, enimmäkseen luustoon. Toksisia vaikutuksia esiintyy, jos altistuu kroonisesti suurelle määrälle. Rokotteiden alumiinimäärä näyttää jäävän alle relevanttien turvarajojen. Lisätutkimuksia nimenomaan lapsilla olisi toki kiva olla, mutta epäilen että eettisistä syistä niitä ei tulla näkemään (radioaktiivisesti leimattua alumiinia rokotteiden mukana – olkootkin että radioaktiivisuuden määrä on mitä ilmeisimmin minimaalinen). Alumiiniadjuvanteilla esiintyy sivuvaikutuksia, niin kuin kaikella mitä elimistöön voidaan tunkea. Alumiiniadjuvanttien toimintamekanismit ovat (pää)osin vielä auki. Näin niin ku tiivistetysti.

Googlaan vielä mielenkiinnosta kirjoittajien nimillä ja törmään ”ahaa”-elämyksen aiheuttavaan sivuun, ja artikkelin maininta ”harmittomista lastentaudeista kuten sikotauti ja tuhkarokko” asettuu ymmärrettävään valoon. Herra Shaw vaikuttaa olevan aktiivinen ”anti-vax” piireissä, ja esiintyy myös tässä ”dokkarissa”.

Lopuksi mainittakoot vielä pari vuotta vanha bloki-analyysi aiheesta enkuksi, eittämättä paljon paremmin esitetty kuin tämä sekava sotku, joten suosittelen.

Jaha, ans kattoo ehdinkö tämän vuoden puolella vielä aiheeseen vai meneekö ens vuoteen. Joululahjatkin pitäisi ehtiä hommaamaan. Eli varmuuden vuoksi toivotetaan hyvät joulut ja sitä rataa.